torstai 10. maaliskuuta 2016

Hirttäjät



Kansallisteatteri tarjoaa nyt todella tuoretta teatteria. Hirttäjien Lontoon kantaesitys oli vasta viime vuonna ja jo nyt se tuodaan Mika Myllyahon ohjauksessa suomalaiselle teatterilavalle. Kyseessä on esitys täynnä synkkää huumoria, uhkaavuutta ja hienoa dialogia.

Martin McDonagh on näytelmäkirjailija, jonka nimi jo symbolisoi ihan tietynlaista teatteria. Mielestäni "teatterin Quentin Tarantino" on loistava termi kuvaamaan McDonaghin tyyliä. Itselleni mies oli tuttu lähinnä tämän elokuvien kautta, kuten In Bruges ja Seven Psychopaths, mutta vasta teatteriesityksen jälkeen tunnen päässeni todella sisään Mcdonaghin luomaan maailmaan.

Se maailma on täynnä epäilyttäviä ja outoja hahmoja, joilla kaikilla tuntuu olevan pistävä huumorintaju. Irlantilaiset juomatavat, työväenluokkaisuus ja väkivalta muuttuvat McDonaghin käsissä pikimustaksi komediaksi ja tämä oli myös Kansallisteatteriin saatu välitettyä.

Näytelmä kertoo Englannin viimeisistä hirttäjistä. Kuolemantuomio otetaan pois käytöstä vuonna 1965 ja vaikka hirttäjillä on muitakin töitä, niin tämä kuitenkin tuntuu jättävän aukon näiden elämään. Hirttäjäisiä muistellaan lähes lämmöllä ja kiistellään siitä kuka se paras hirttäjä olikaan.

Kuva: Tuomo Manninen

Vaikka sen parhaan hirttäjän tittelin moni antaisikin Albert Pierrepointille (Kristo Salminen), niin Harry Wade (Petri Manninen) ei tule kaukana jäljessä. Tämän hahmo on räväkkä ja Mannisen koko olemus tuntuu juuri täydelliseltä rooliin. Tämän omistamassa pubissa kerääntyy sekalainen joukko miehiä tuoppien äärelle ja näiden jokaisen rooli tuo näytelmään paljon syvyyttä.

Näytelmä onkin melkoisen miehinen. Kolmentoista eri miesroolin keskellä paikkansa kuitenkin taidokkaasti lunastavat niin Waden vaimo Alice (Paula Siimes) kuin tytär Shirleykin (Alina Tomnikov). Siimeksen rooli oli niin erilainen Alli Jukolan roolista, että sitä muuntautumiskykyä oli jo ilo katsella ja Tomnikov nyt tuntuu hoitavan roolin kuin roolin samanlaisella energialla. Shirleyn omalaatuinen nauru näytelmässä pitää mainita erityisesti. Vähän nörttimäisen teinitytön nasaali käkätys sai yleisön nauramaan mukana ihan joka kerta.

Kuva: Tuomo Manninen

Pubin hiljaiseloa tulee järkyttämään tuntematon "siiderimies" etelästä, Mooney (Heikki Pitkänen). Röyhkeä ja lipeväkielinen Mooney on uhka tiiviille yhteisölle ja mod-henkisine vaatteineen selkeästi erilainen fiftari-tyylisten miesten keskellä. Pubin tunnelma alkaa tiivistyä ja juoni tihenee koko ajan. Vaara tuntuu olevan koko ajan nurkan takana ja kaikki tapahtuu loistokkaan dialogin vallitessa.

Kuva: Tuomo Manninen

Esitys piti otteessaan koko ajan vaikka varsinaisesti näyttämöllä ei ihan hirveästi tapahtunut. Rakastan teatteria, joka pohjaa voimansa vahvaan tekstiin ja suomentaja Sami Parkkinen oli tehnyt hyvää työtä. Ei ole helppoa yrittää tulkita vahvoja murteita ja luokkasävyjä puheessa suomeksi ja samalla pitää esitys sidottuna englantiin. Mooneyn puheesta tuli ehkä vähän helsinkiläinen puheenparsi mieleen, mutta silti se sopi mainiosti etelän juipin tyyliin.

Puhe oli kovaa ja karskia ja kirosanoja viljeltiin, mutta kaikki tehtiin niin tyylikkästi. Koko pubillinen ihmisiä osallistui koko ajan näytelmään ja toi jotain omaansa siihen. Kukaan ei ollut turha. Tämä näytelmä oli tarkkojen luonnetulkintojen juhlaa.

Kuva: Tuomo Manninen

Esityksen teemat ovat melko näkyvillä. Se toimii monella tasolla, mutta ei ole liian vaikea. Luotinkin vaistooni ja otin mukaan poikani esitykseen. Vaikka tämä ehdottomasti oli katsomon nuorin, niin olin helpottunut kun tämä sai esityksestä paljon irti. Sain teatteri-innostuksen syttymään pojalle Kotkan kaupunginteatterin Muumion avulla ja en nyt halunnut sammuttaa sitä. Vaikka esityksessä sanottiin muutama ruma sana, niin en usko, että siinä päästiin edes lähelle sitä mitä pojat juttelevat jo koulun välitunneilla ja ketäpä tervettä nuorta poikaa ei hirttäjäiset kiinnostaisi.

Oli mielenkiintoista miten McDonagh kautta rantain kritisoi eri maiden modernisuutta, oikeustajua ja inhimillisyyttä erilaisten teloitustapojen kautta. Englanti on sivistysvaltion perikuva, mutta hirttotuomioita annettiin vielä vain 50 vuotta sitten.

Toinen esityksen teema oli yhteisöllisyys, joka saattaa kääntyä itseään vastaan. Miehet ovat pubissa aivan omassa maailmassaan. Ulkopuolisuus on uhkaa ja raja-aitoja vedetään jyrkällä viivalla. Jos joku poikkeaa sanattomasti sovituista linjoista, niin tämä pyritään palauttamaan saman tien takaisin oikealle polulle. Kun yksi miehistä epäilee olevansa alkoholisti, niin pubiin laskeutuu syvä hiljaisuus. Eihän hän voi olla alkoholisti. Sehän tarkoittaisi, että he kaikki ovat.

Näytelmä toimii myös lavastuksen puolesta, jonka takana on Kati Lukka ja svengaavan puvustuksen puolesta, joka taas on Tarja Simosen käsialaa. Aikakuvaus toimii musiikkia myöten autenttisen oloisena.

Jos haluat kokea puhdasta, viiltävää ja tumman hauskaa teatteria, niin suosittelen kokemaan Hirttäjät. Mainitsin jo, että tämä esitys on rakennettu vahvojen näyttelijäsuoritusten varaan, mutta haluan toistaa sen ihan painottaakseni miten otettu näiden kovasta duunista olin. Vaikka ensi-illassa muutama sena meni sakaisin, niin ilmiömäisesti kaikki sopeutuivat vaativaan ja nopeatempoiseen suoritukseen. Menisin katsomaan uudestaankin.


ROOLEISSA Jani Karvinen, Tero Koponen, Petri Liski, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Samuli Niittymäki, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Kristo Salminen, Paula Siimes, Alina Tomnikov ja Timo Tuominen
SUOMENNOS Sami Parkkinen
OHJAUS Mika Myllyaho
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
MUSIIKKI Samuli Laiho
VALOSUUNNITTELU Ville Toikka
ÄÄNISUUNNITTELU Veli-Pekka Lahtela
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Jari Kettunen
 Esitys nähty lehdistölipulla


Katso myös:










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.