Jenny Haniver

Luin sarjakuvan, jossa ensituntumalta ei vaikuttanut olevan juonta juuri laisinkaan. Tai oikeastaan katselin sarjakuvan, sillä kyseessä oli niin sanottu mykkäsarjakuva ja oikeastaan oli siinä se juonikin ovelasti piilotettu joukkoon, mutta sillä ei ollut niin väliä. Nimittäin silkka "äänettömien" kuvien luoma tunnelma oli jo tarpeeksi vahva kantaakseen koko sarjakuvaa.

Tuomas Tiainen on kuvataiteilija ja sarjakuvien rustaaja, joka luotsaa myös omaehtoisiin sarjakuviin keskittynyttä pienkustantamoa Dead Genesis. Olen hyvin mieltynyt tämän värikkäisiin kollaaseihin, mutta kyllä mieheltä rujon mustavalkoista kuvamaailmakin näköjään irtoaa ihan kunnialla.

Jenny Haniver on Tiaisen tuore sarjakuva, jossa lukija heitetään geometriseen pyörremyrskyyn. Noin 200 sivua sarjakuvaa on kuvastoltaan sellaista, että se suorastaan imee lukijaa tarinan sisään. Perspektiivioppi ja suorat viivat ovat niin aikansa eläneitä juttuja, että Tiainen on huoletta heittänyt sellaiset menemään ja lopputulos on säännöistä vapaata, taidokasta kuvaa.

Vaikka rujon kaunista jälkeä ollaan nähty useassa suomalaisessa sarjakuvassa, niin näen tämän hieman irtaantuvan suomalaisen sarjakuvan kentältä. Jos en tietäisi kenen tekemä tämä on, niin ensimmäinen veikkaus ei Suomeen osuisi.

Itse sarjakuva on tuotteena viimeistelty. Kovat kannet, tyylitelty ulkomuoto ja vielä lukunauhakin. Sarjakuva itsessään esineenä on joskus osa taideteosta ja itse ainakin pidän kun tällaisiin ulkoisiin asioihin on kiinnitetty huomiota.

Nimi Jenny Haniver ei viittaa kehenkään yksittäiseen henkilöön vaan se on nimi, jota käytetään merimiesten muokkaamista rauskuista. Rauskuja ensin leikellään ja muovaillaan, sitten ne kuivataan ja lopputulos on groteskin merihirviön näköinen otus (kts. ensimmäinen kuva). Näillä sitten peloteltiin turisteja ja tienattiin muutama penni.

Päähenkilöitä sarjakuvassa on useampi ja seuraamme näiden elämää yksitellen. Kuten rauskuista muovatut Haniverit, niin näiden hahmojenkin elämässä tuntuu olevan jotain groteskia. Paholaismaiset rauskut ovat osa sarjakuvan kuvastoa ja ne tuovat siihen jotain pahaenteistä hehkua. Vai onkohan sittenkin kyse vain erilaisuudesta, jonka näemme pahaenteisenä?

"Merenherkkuihin mieltyneen hammaslääkärin asuntolaiva kätkee salaisuuden. Virastossa työskentelevä uskonnollinen nainen haluaisi kuoronjohtajaksi. Tavaratalon yövahti toimii synnyinsairaan pikkuveljensä omaishoitajana. Kultivoitunut palveluvastaava hauduttaa teetä siivoojan kopissa. Tapahtumapaikkana on yksilön massaansa hukuttava suurkaupunki, sen kirkkaat aukeat ja pimeät kulmat. Ylle lankeavassa varjossa on vinoneliön muoto."

Tämä pieni tunnelmallinen teehetki oli mahtava kohta sarjakuvassa. Rauhaa kaaoksen keskellä.

Sarjakuvan rytmi on lukijan päätettävissä. Itse luin kuvia kuin animaatiota ja jotkin kohtaukset olivat nopeampia ja toiset hitaampia. Koko ajan tarina soljui lävitseni hyvin vapaana. Tunsin tarinan tarvitsevan taustamusiikkia ja erityisesti tunsin, että Kornin ensimmäinen levy "kuuluu" tarinan kanssa yhteen. Juuri tästä pidin Jenny Haniverissa. Se kutsuu lukijan osallistumaan.

Oli rentouttavaa nauttia sarjakuvasta ilman lukemista. Silmä lepäsi ja mieli sai lentää ihan toisella tavalla kuin tekstiä läpikäydessä. Vaikka lukeminen on ihan lempiharrastuksiani, niin suosittelen kokeilemaan tätäkin kerronnan muotoa sieltä jostain animaation ja lukemisen välimaastosta.

Jenny Haniver, 2015, Tuomas Tiainen, Dead Genesis, arvostelukappale