Ympäristömytologia, Seppo Knuuttila, Ulla Piela, 2014,
Kalevalaseuran vuosikirja, arvostelukappale
Ihminen on melkoisen yksinkertainen ja hölmö olento. Me asetamme ympäristöllemme merkityksiä joskus mielivaltaisenkin tuntuisesti ja tulkitsemme sitä mystiikan ja tarinoiden värittämän prisman läpi. Uskonto ja uskomukset toimivat usein apukeinoina kun logiikka ei vie ajatusketjuja loppuun asti. Näin etenkin aikana kun tiede ei ollut vielä kehittynyt edes nykyiselle tasolleen. Suomalainen vanha mytologia on rikasta ja vaikka moni ei ehkä enää palvo esimerkiksi Tapiota jumalanaan, niin luonnolle annetut pyhyyden kokemukset ovat vahvasti jääneet kulttuuriimme elämään.
Seppo Knuuttilan ja Ulla Pielan toimittama "Ympäristömytologia" pureutuu tähän ympäristön ja ihmisen väliseen suhteeseen, sekä niihin mytologisiin merkityksiin, joita ympäristölle on aikojen saatossa annettu. Kirja koostuu usean eri kirjoittajan tekstistä ja ympäristömytologiaa käsitellään mitä moninaisempien merkitysvyyhteiden kautta. Välillä pohditaan kansanuskontojen suhdetta luontoon ja välillä eläinten ja ihmisten suhdetta. Välillä taas pohdinta siirtyy ympäristön kuvaamiseen taiteen kautta. Aihe on onnistuttu käsittelemään aidon monipuolisesti ja kirjoittajat ovat asiantuntevia tutkijoita suomalaisen tieteen ja taiteen kentältä.
Teksti on ajoittain hyvinkin akateemista. Jos siis etsit oikeasti mielenkiintoista ja tieteellistä tekstiä, niin tämä kirja on sinulle. Jos etsit yhdessä illassa luettavaa kahvipöytäkirjaa, niin kannattaa ehkä jatkaa etsimistä. Olen opiskellut ympäristösosiologiaa, jossa liikuttiin aika ajoin samankaltaisen termistön parissa ja tunsin liikkuvani melko tutussa ympäristössä kirjaa lukiessani. Olin silti yllättynyt miten pitkä prosessi kirjan läpikäyminen oli. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut oloa, että toivoisi sen jo loppuvan. Olin ehkä vähän yllättynytkin miten vakavasti kirjoittajat käsittelivät aihetta.
Ehkä sanalla "mytologia" on minulle henkilökohtaisesti hieman triviaali kaiku. Yhdistän sen alitajuisesti satuihin ja tarinoihin, en aina kuitenkaan vakavasti otettavaan tieteelliseen pohdintaan. Toisaalta mytologia, myytit ja sadutkin kuuluvat ihmisen luomaan kulttuuriin. Tarinat eivät vain kerro yhteiskunnasta vaan myös osaltaan muokkaavat sitä. Joskus tarinoille muodostuu sellaisia merkityksiä, että ihmiset perustavat niiden pohjalle syviä uskomusjärjestelmiä.
Suomessa Kalevala on säilyttänyt asemansa tärkeänä kansalliseepoksena. Siinä luonto esiintyy vahvasti mytologisoituna ja maailman synty esitetään niinikään myyttisenä tapahtumana. Kalevala ja sen kaltaiset tarustot osaltaan muovaavat edelleen kuvaamme ympäristöstä. Metsään sijoittuu paljon tarinoita ja uskomuksia jotka osaltaan saavat sen edelleen meille näyttäytymään arjesta irralliselta, "pyhältä" paikalta. Jos siis esimerkiksi julkisuudessa väitellään ympäristönsuojelun aiheista, niin tämänkaltaiset näkemykset väistämättä värittävät keskustelua.
Kirja ottaa osaa tieteelliseen keskusteluun, jossa myös näistä uskomuksista on voitava puhua. Kirjassa lainataan Theodore R. Sarbinia, joka sanoo:
Merkityksellistä eivät siis
ole myytit itsessään vaan ne painoarvot ja merkitykset, joita yhteisö niille
antaa. Näihin merkityksiin Ympäristömytologia- kirjassa paneudutaan.
Sanalla ympäristö ei kirjassa tarkoiteta vain sitä materiaalista luontoa, jonka näemme ympärillämme. Sillä tarkoitetaan niin luontoa, rakennettua tilaa, kuin sosiaalista ympäristökin. Siihen liittyy hyvin monenlaisia mielikuvia, joita me ihmisinä sille annamme ja on siis hyvin luonnollista, että nämä mielikuvat ottavat joskus jopa myyttisiä ulottuvuuksia. Mytologia näyttäytyy meille kalliomaalauksissa ja tarinoissa. Sanan laajemmassa merkityksessä mytologisoimme ympäristöämme edelleen. Se näkyy esimerkiksi nyt ajankohtaisissa keskusteluissa susikannoista, joissa sudelle annetaan mitä moninaisempia merkityksiä.
Taide on osaltaan tapa
mytologisoida ympäristöä. Ympäristö voi toimia taiteelle inspiraationa tai
materiaalina. Esimerkiksi Eija Timosen kuvissa jäästä, näkyy miten luonto
itsessään voi tarjota ihmiselle kokemuksen taiteesta. Timonen käy kirjassa läpi
suhdettaan luontoon ja jäähän:
Meille suomalaisille voikin jään sanoa kuuluvan kansalliseen erityiskuvastoon taiteessamme. Asetamme sille oman kokemusmaailmamme kautta aivan eri merkityksiä kuin monen muun maan asukas laittaisi."Kirkas, läpinäkyvä jää on eräänlainen luonnollinen linssi, joka ominaisuuksistaan ja sijainnistaan riippuen vääristää ja kääntää heijastamaansa valoa. Linssin läpi häämöttää outo, vedenalainen maailma. Syntyhetkellään jää on saattanut nielaista sisäänsä toinen toistaan kummallisempia esineitä, jotka säilyvät jään sisällä muuttumattomina sulamishetkeen asti, olivatpa nämä tuhansia vuosia vanhoja mammutin luita tai viimekesäisiä männynsiemeniä."
Luonto ei kuitenkaan esittäydy
meille pelkkänä merkitysten vyyhteenä. Kysymyksessä on kaksi osapuolta: ihminen
ja luonto. Me olemme itse osa luonnollista ympäristöämme, mutta osittain vain
ruumiillisella tasolla. Henkisesti pyrimme nousemaan luonnon yläpuolelle ja
usein alistamaan sen tahtoomme. On tärkeää huomata, että me tarvitsemme
luontoa huomattavasti enemmän kuin luonto tarvitsee meitä.
Kirja tarjoaa analyyttisen tavan purkaa luonnon merkityksiä. Siinä ympäristö ja mytologiat pilkotaan osiin ja tarjoillaan lukijalle harvinaisen hyvin pureskeltuna. Lukija vedetään pohdintaan väkisinkin mukaan ympäristönsä osana ja lukukokemuksen jälkeen oma suhde ympäristöön varmasti tulee monella punnituksi. Jo tämän takia pidän kirjaa erittäin suositeltavana lukupinon jatkeeksi.