26.1.2015

Mikä on ok ikä verelle ja aivonpaloille?



Ikärajat toimivat joskus vanhemmille vastuun korvikkeina. Kun lapsi tulee leffan kanssa kysymään "voinks mä kattoo tätä?", on helppoa vain katsoa kanteen painettua ikärajaa ja tehdä kaikki päätökset sen perusteella. Usein ikäraja antaakin erittäin hyvän viitekehyksen siitä mitä lapselle tulisi sallia, mutta sitä ei tulisi tuijottaa liian sokeasti. Sisältöä täytyy punnita myös itse. Miten elokuvan, pelin tai vaikka kirjan sisältö vastaa sitä maailmankuvaa, jota haluat lapsellesi välittää? Mitkä asiat siinä ovat oikeasti vaikuttaneet ikärajan valintaan ja mitä itse olet niistä mieltä?

(kuvitus: Villi Viljami)
En siis todellakaan saarnaa, että lasten tulisi saada katsoa mitä haluavat. Voihan olla, että näet pelissä tai elokuvassa jotain hyvin häiritsevää lapselle vaikka ikäraja olisi merkitty alhaiseksi. Kaikki viihde ei lapselle sovi. Tietyille elementeille altistaminen liian nuorena aidosti vaikuttaa kehitykseen. Kuvitteellinenkin väkivalta esitettynä normaalina luo mielikuvaa maailmasta, jossa asiat ratkaistaan pelkästään asein tai nyrkein. Peli- ja elokuvamaailma on kasvanut realistisemmaksi ja moninaisemmaksi vuosi vuodelta. Sen mukana pysyminen ei ole vanhemmille helppoa.


Suomessa ikärajoja valvoo Kansallinen Audiovisuaalinen Instituutti. Ja hyvin valvookin. Yritin tätä tekstiä varten löytää myös niitä herkullisia epäkohtia tämän toiminnasta, kuten vaikkapa Yhdysvalloissa toimivan MPAA:n ikärajasensuurista on tehty, mutta toimintapa vaikuttikin jopa esimerkilliseltä. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Instituutti toimii avoimesti ja kouluttaa suuren joukon erilaisia elokuva- ja viihdealan ammattilaisia arvottamaan elokuvia ja pelejä laaja-alaisen pisteytysjärjestelmän avulla. Pisteytyksellä pystytään katsomaan elokuvaa tai peli monesta eri näkökulmasta ja pelkkä kirosanan sanominen tai väkivallanteko ei yksinään toimi ikärajan kriteerinä. Kontekstilla on väliä.

Uutiset ja ajankohtaisohjelmat ovat perinteisesti olleet Suomessa ikärajattomia. Myös lapsella on perusoikeus informaatioon. Yhteiskunta, jossa tätä säädeltäisiin voisi jopa tuntua pelottavammalta. Niin lapsille, kuin aikuisillekin. Kansanedustaja Tiainen muutama päivä sitten esitti melko huolestuttavan kannanoton, jossa tämä halusi asettaa myös tv-uutisille ikärajan. Tämä muistuttaa siitä, että aihe ei ole täysin itsestäänselvä. Pienille lapsille tulee antaa perusturvallinen kasvuympäristö, mutta paine muokata näiden ympäristö epärealistiseksi ei tätä tavoitetta saavuta. Keskustelu ja vanhempien oma harkinta voisi esimerkiksi olla parempi vaihtoehto.

Myös kirjat ovat periaatteessa ikärajattomia vaikka niitä historiassa onkin usein joutunut kiellettyjen listoille. Jos uutisia aletaan sensuroimaan voivat kirjat olla seuraavana listassa. Jätän tämän vain ajatuksena tähän.


Ikärajat ovat kuitenkin sensuuria. Vaikka ne ovat olemassa lapsien suojelemiseksi, niin täytyy muistaa, että sensuurin käyttö on aina kaksipuolinen asia. Toisaalta meillä on vastuu lapsista, mutta toisaalta sensuuria itsessään tulee myös käyttää välineenä vastuullisesti. Jos lätkimme sokeasti ikärajoja ja rajoituksia joka puolelle, muuttuvat ne lopulta myös lapselle merkityksettömiksi. Kaikkea kulttuuria on mahdotonta arvostella aivan kokonaisvaltaisesti, mutta kaikkea ei pitäisi myöskään asettaa samalle viivalle unohtaen sen moninaisuus.

Miten laittaa samalle viivalle vaikka seksi ja väkivalta? Onko ok näyttää 13-vuotiaalle väkivaltaisia
kuolemia, mutta seksikohtaus kielletään? Entä miten peleissä ja elokuvissa huomioidaan satiiri? Joskus väkivalta- tai seksikohtaukset ovat tehty alleviivaamaan jotain yhteiskunnallista epäkohtaa. Vai osaako lapsi vielä erottaa satiiria muusta tarinankerronnasta? Esimerkiksi GTA-pelisarja on äärimmäisen väkivaltainen ja sisältää huumeiden käyttöä, seksiä ja periaatteessa kaikkea mitä et halua lapsellesi näyttää. Toisaalta se sisältää aidosti hienovaraista satiiri yhteiskunnasta, jossa haluamme kaikkea vähän liikaa. Sanoma ei siis ole täysin huono vaikka sen esilletuomisen tapa onkin hieman groteski.

Vastuu on sekä yhteiskunnallinen, että henkilökohtainen. Kohta aloitamme lasten kanssa leffamaratoonin. Tähtien Sodat eivät olleet vielä vähän aikaa sitten sallittuja pienimmälle lapselleni. Nyt ne ovat kun ikärajaa tarkistettiin. Kyseessä on moderni satu, jossa on paljon sellaista sanomaa, jota haluan lapsilleni välittää. Aloitamme siis ne nyt jälleen ensimmäisestä episodista ja pääsemme keskustelemaan ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia ja miksi. Eräs nyrkkisääntö voisikin olla, että henkilökohtaisesti ikärajaa voisi alentaa jos joku jaksaa lapsen kanssa keskustella, että mitä hemmettiä juuri tapahtui. Miksi tuon sedän käsi katkaistiin valomiekalla? "Vanhempien seurassa" menettää kuitenkin merkitystään jos se vanhempi vain passiivisesti sattuu olemaan paikalla kun lapsi katsoo elokuvaa.


En edes yritä esittää, että tietäisin vastauksia esittämiini kysymyksiin. Haluan vain tuoda esille, että taiteen standartointi ei ole ikinä niin mustavalkoista, että siitä selvittäisiin muutamalla ikäkategorialla. Ne toimivat viitekehyksinä ja itse käytän niitä jatkuvasti kasvatuskeinona, koska en tietenkään voi kaikkea viihdettä henkilökohtaisesti "ennakkotarkistaa". Haluan vain ymmärtää laajemmin sen kulttuuritarjonnan, josta lapseni viihteensä valitsee. Haluan tietää mitkä elementit muu maailma näkee lapselleni haitallisena, jotta nimenomaan näiden rakentama maailmankuva ei ole vain ulkopuolelta syötettyä.


19.1.2015

Alice Munro - Dear Life







Nobel-voittaja, Man Booker Intrenational-voittaja ja niin edelleen. Alice Munron kokoelmaa Dear Life on hehkutettu enkä minäkään toki sen ansioita lähde kieltämään. Jotenkin tuntuu, että kaikki tämä hehkutus sai alitajuisesti odottamaan jotain suurta ja eeppistä lukukokemusta ja vastassa olikin hento kokoelma pieniä tarinoita. Tämä ei ole siis missään nimessä syyte vaan ihmettelyä, miten aina lankean samaan ajatusharhaan. Nobel voittajat usein tuntuvatkin olevan varovaisen hienosti rakennettuja tarinoita räjähtävien tapahtumaketjujen sijaan. Ja hieno tämä olikin.

Lukuhetki Haikon Kartanossa
Erityisesti Munron tyylistä tuli mieleeni eräs kaikkien aikojen suosikeistani eli John Cheever. Molempien tyylit ovat soljuvia ja kuvailevat tavalliselta tuntuvaa arkea pienten merkitysten vyyhteenä. Arki näyttäytyy lukijalle hyvin tuttuna. Pienet yksityiskohdat ovat merkityksellisiä ja pienet muutokset hahmojen elämässä koskettavat lukijaa arvaamattomalla tavalla.

Hyvin salakavalasti Munro onnistuu luomaan näkymättömän linkin hahmojensa ja lukijan välille. He muuttuvat käsinkosketeltavan aidoiksi ihmisiksi ja näin heidän elämästään ja kohtaloistaan oikeasti välittää. Samoin ympäristö ja erityisesti Kanadan luonto muuttuvat hyvin käsinkosketeltaviksi. Ehkä erityisesti juuri meille suomalaisille, jotka asumme hyvin samankaltaisissa maisemissa. Yritän siis tässä selittää sitä, kuinka Dear Lifen koko tunnelma on sisimmiltään pitsiohut ja puhdas tavalla, jota tosiaan on hankala kuvailla. Tarinoissa ei ole mitään turhaa vaikka niissä ei paljoa välttämättä aina tapahdukaan.

Dear life on enemmänkin maalaus, jota Munro maalaa silmien eteen kirjaa edetessä. Se on henkilökohtainen monella tapaa kirjailijalle itselleen ja koska hahmojen sielunmaisemaa avataan hyvin avoimeiksi, on lukijalla jopa pieni tirkistelijän olo tarinoissa edetessä. Etenkin viimeisissä kirjan tarinoissa Munro sanoi laittaneensa paljon itsestään likoon tarinoihin.

Jos pidät esimerkiksi Fitzgeraldista, Tšehovista, Cheeveristä tai Salingerista, niin suosittelen tätä kirjaa lämpimästi. Jos haluat suoraviivaisia tarinoita, joissa asiat etenevät pisteestä A, pisteeseen bensaräjähdys, niin tämä kirja ei välttämättä ole sinulle.

Tämä on kirja joka vaatii oman lukurauhansa. Parhaimman otteen tarinoista saa kun todella asettuu omaan rauhaan lukemaan. Hiljainen kahvila tai kesäinen puisto toimivat hyvänä miljöönä. Myös viinisuosituksia kirjalle kannattaa kysellä paikallisesta Alkosta.



14.1.2015

Uskoiskohan tuota Ville Haapasaloa?




"Et Kuitenkaan Usko..." Ville Haapasalon Varhaisvuodet Venäjällä (2013) ja "Et Muuten Tätäkään Usko..." Ville Haapasalon 2000-Luku Venäjällä (2014). Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä, Juha Metso. Docendo.


Ensinnäkin: nämä olivat hyvää viihdettä. Jos et jaksa pidemmälle tätä tekstiä lukea, niin ei kai näistä kirjoista tarvitse paljon muuta tietääkään. Haapasalo on luontainen tarinankertoja. Kun kirjan avaa, niin et ole enää kotisohvalla vaan jossain kalalta ja suolakurkulta haisevassa baarissa kuuntelemassa punaposkisen kaverin kalajuttuja. Naurat ihan perkeleesti ja välillä huomaat, että suusi on jäänyt ihmetyksestä auki.

Korvinasi reissulla toimii Kauko Röyhkä, joka kokosi Haapasalon jutut kansien väliin kuin Oulun oma Elias Lönnrot. Röyhkä tuo juuri sopivasti oman persoonansa mukaan tarinaan niin, että pääpaino säilyy Villen omissa jutuissa. Tämän persoona vain vahvistaa sitä kuuntelija-tarinankertoja-asetelmaa, joka kirjassa juuri viehättääkin.

Silminäsi taas toimii Juha Metso, valokuvaaja, jonka kuvat eivät toimi silkkana kirjan täytteenä vaan muodostavat oman tärkeän osansa kirjan tunnelmasta. Kuvat ovat kuvia tuokioista. Pienistä, joskus salaisistakin hetkistä joihin Metso on onnistunut pääsemään sisään kameransa kanssa. Kuville on annettu näissä isokokoisissa kirjoissa paljon tilaa ne ja pääsevät näin oikeuksiinsa. Villen tarinaa käydään läpi niin sanallisesti, kuin kuvallisestikin.

Mutta puhutaanko kirjoissa vain palturia? Tämä huolestutti minua, sillä jos tarinat eivät olisi tosia, niin olisinhan silloin vain Haapasalon tarinankerronnan taitojen armoilla enkä niiden pätevyydestä ollut lainkaan tietoinen. Tositarina taas on mielestäni aina jollain tapaa mielenkiintoista. En edelleenkään ole vakuuttunut aivan kaiken lukemani todenperäisyydestä, mutta yllätyin huomatessani, ettei sillä todellakaan ollut minulle mitään väliä.

Sain molemmat kirjat joululahjaksi ja juuri joulunpyhinä olikin hienoa käydä niitä läpi runsaan kinkun ja oluen kera. Tarinat itsessään olivat kirjoissa kuninkaana. Venäjä näyttäytyi niissä juuri sellaisena kuin sen on villeimmissä ajatuksissaan kuvitellut. Hittoako sillä oli siis väliä oliko ihan kaikki totta kun kirjaa ei kuitenkaan pystynyt käsistään laskemaan.

En lähde edes yrittämään kertomaan näistä tarinoista tiivistelmiä. Siihen ei muu pysty kuin Haapasalo itse ja tämä on ne jo kertonut. Etsi siis omat painoksesi käsiisi ja lue itse. Melko varmasti voin luvata, että jokaiselle löytyy näiden kansien välistä jotakin. Ensimmäinen kirja avaa Villen ensimmäisiä vuosia itänaapurissa ja sisältää melko villejäkin tarinoita. Villi meno jatkuu seuraavassakin kirjassa, mutta siinä Haapasalo käsittelee enemmän myös poliittista ja kulttuurillista maailmaa ympärillään.

Suosittelen varaamaan kirjojen kyytipojaksi esimerkiksi tummaa olutta, suolakurkkua, lihaa, kalaa ja vodkaa. Nämä kirjat ovat kuin pieniä matkoja. Suunnittele siis lukukokemuksesi sen mukaisesti.

10.1.2015

Eriarvoisuus Tappaa



Pyrin käsittelemään blogissani silloin tällöin myös joitain sosiologeja. Useat näistä kuuluvat klassikoiden maailmaan ja samalla siis tavallaan menneisyyteen. Göran Therborn on kuitenkin klassikko, joka on edelleen voimissaan ja tältä on myös tullut aivan tuore kirja, "Eriarvoisuus Tappaa" (Vastapaino, 2014, arvostelukappale).

Kirjassa Therborn käsittelee yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja sen ilmentymistä maailmassa. Hän esittää eriarvoisuuden tappavan. Kirjaimellisesti. Jo työttömyyden on havaittu lisäävän kuolleisuutta puhumattakaan pääsystä erilaisiin elämää ylläpitäviin resursseihin.


Hän kirjoittaa miten sosiologia tieteenä ei oikeastaan ollut edes kiinnostunut eriarvoisuuden käsitteestä ennen 80-lukua. Sosiaalisen kerrostuneisuuden teoriasta puhuttiin, mutta varsinainen eriarvoisuus ja sen luomat ongelmat eivät olleet tieteen keskiössä. Ihmiset ympäri maailman olivat kuitenkin kärsimättömämpiä aiheen suhteen. Erilaisten protestiliikkeiden esiintulo aiheutti myös sosiologian heräämisen aiheeseen.

Nykypäivänä on nähtävissä paljon kansalaisliikehdintää eriarvoisuuden ympärillä. Occypy-liike, Chilen epätasa-arvoisen koulutusjärjestelmän kaataminen ja arabimaiden kapinat esimerkiksi kertovat tarinaa siitä miten eriarvoisuus käsitteenä on vahvasti  ihmisten tietoisuudessa. Kirjan aihe on luonnollisesti siis ajankohtainen, mutta sen arvo löytyy tavasta käsitellä aihetta tavalla, joka tuntuu raikkaalta ja myös sopivan helppotajuiselta.

Therborn kohtelee eriarvoisuuden käsitettää hyvin moniulotteisesti. Tämä käsittelee kirjassa terveyttä ja kuolleisuutta, henkilökohtaisen vapauden asteita ja yksilön arvokkuutta. Eriarvoisuus näissä johtuu muun muassa niihin vaikuttavista resursseista, joita ovat Therbornin mukaan tulot, vauraus, koulutus ja valta. Varsinaiset tulo- ja varallisuuserot hän näkee kuitenkin nykykeskustelussa liian painotetuilta.

Eriarvoisuus rakentuu mieluumminkin sosiaalisesti ja varsinaiset ihmisten erot voivat olla joko "ylhäältä annettuja", synnynnäisiä tai valintojen kautta syntyneitä. Varsinaisia eriarvoisuutta synnyttäviä mekanismeja ovat Therbornin mukaan etääntyminen, ulossulkeminen, hierarkisointi ja riisto, joita tämä avaa kirjassaan tarkemmin.

Therborn ottaa näkökulmakseen myös eriarvoisuuden historiallisen ja globaalin puolen. Näiden kautta tämä tuo hienosti näkyviin erilaisia tasa-arvoja lisääviä mekanismeja ja myös epätasa-arvoa ylläpitäviä mekanismeja erilaisten historiallisten merkkipaalujen, prosessien ja päätösten kautta.

Therbornin kirja on tieteellinen, mutta samalla tämä näyttää tuntevan oman yhteiskunnallisen vastuunsa. On peräänkuulutettu sosiologian erityistä osaa tieteenä, joka silkan havainnoinnin lisäksi myös luo yhteiskunnan rakenteita. Therborn ottaa selkeän kannan eriarvoisuuden kitkemiseksi ja ilman tätä kirja olisi menettänyt hohtonsa, jonka se nyt niin hyvin kantaa.

Kaikista huonoimmilla alueilla maailmassa noin yksi kuudesta lapsesta menehtyy ennen kuin näkee edes viidettä ikävuottansa. Kitukasvuisuus on erittäin yleistä. Meillä pohjoismaalaisillla esimerkiksi tuo luku taas on noin kolme tuhannesta lapsesta ja kitukasvuisuutta ei käytännössä esiinny koko Euroopassa yhtään. Jo tämä kuilu on valtava. Jos sille haluaa tehdä jotain, niin Therborn kannustaa tiedostamaan mitkä instituutiot kaipaavat ensin muutosta, kurkistamaan globalisaation verhon taakse ja toimimaan. Tämä sanoo resurssien eriarvoisuuden repivän kansoja kahtia ja luovan syvää epäluottamusta.

Taistelu tasa-arvoisesta elämästä on alkanut ja Therborn päättää kirjansa kysymykseen "kummalla puolella aiot itse olla?". Kirjassa ei ole kyse jonkin tilastotieteilijän kyhäelmästä vaan Therbornin henkilökohtaisesta kannanotosta. Teksti on helposti ymmärrettävää, mutta tieteellisesti laadittua. Se on opaskirja nykymaailmaan ja taisteluun, josta me täällä Suomessa olemme vielä omituisen epätietoisia.



8.1.2015

Je Suis Charlie





Mitä tapahtui Charlie Hebdon toimistossa eilen aamupäivällä oli tragedia etenkin siellä kuolleiden omaisille. Kaksi miestä avasi tulen toimittajia ja pilapiirtäjiä kohtaan ja huusivat kostavansa profeettansa puolesta. Hetkeä myöhemmin nämä ampuivat vielä kaksi poliisia ja pakenivat.

Omaisten lisäksi tämä oli tragedia myös vapaalle journalismille ja sananvapaudelle. Teko oli kiistämättä suora hyökkäys näitä kohtaan. Charlie Hebdo oli ääriuskovaisten kohteena jo 2011 julkaistuaan pilapiirroksen profeetta Muhammadista. Myös tämä tapahtuma sai alkunsa pilapiirroksista. Satiirista, johon lehdistöllä on ollut vapaus jo historiallisesti.

Vaikka tapahtuma oli tragedia, niin ei pidä kuitenkaan ymmärtää, että se olisi ollut tappio sananvapaudelle. Vastareaktio etenkin Ranskan kansan puolelta oli jopa ihailtavan voimakas ja myös sosiaalinen media heräsi raivokkaisiin reaktioihin. Aamulla maailman lehdet osoittivat tukensa Charlie Hebdolle etusivuillaan (Hesari mainosti uutta Seattia). Pelko ja terroriteot eivät enää kykene horjuttamaan meidän tiedollista kulttuuriamme. Vaikka media saa usein aiheellistakin kritiikkiä osakseen, niin sen vahvuutta ei voi enää kyseenalaistaa.

Juuri Pariisin valikoituminen tähän tekoon oli monella tapaa surullista. Isku sananvapautta kohtaan on varsinaisen fyysisen teon lisäksi erittäin voimakkaasti symbolinen teko. Pariisi toimii, muun muassa suuren vallankumouksen näyttämönä, vapauden, veljeyden ja tasa-arvon symbolina. Hyökkäys kohdistui monella tapaa sivistystämme vastaan.

Puhuin aiemmin teon olevan ääriuskovaisten tekemä. Moni ehkä pitää termiä ääri-islamisti turvallisempana. Tai kenties vain neutraalimpi "terroristi". Tekijöiden päämäärä oli kuitenkin herättää pelkoa. He uskovat niin vahvasti omaan ideologiaansa, että sitä uhkaavat ajatukset herättävät näissä vihaa ja pelkoa, joka vastavuoroisesti kohdistetaan johonkin toiseen vieraaseen ja uhkaavaan.

Syntyy fanaattisuutta ja ääriliikkeitä joiden kitkemiseen on olemassa varsin heikosti keinoja. On kuitenkin muistettava, että vastassa ei ole puhdas ideologia tai uskonto vaan ihmiset joiden ajatteluun nämä pirut ovat vaikuttaneet. Eräs pariisilainen nimeltä Voltaire sanoikin jotain sen tyylistä, että fanaattisuus on ajattelua, joka vain yrittää naamioitua uskonnoksi.

Kun vastakkain ovat fanaattisuus ja sananvapaus, niin on hankala kuvitella näitä yhdenvertaisiksi kumppaneiksi. Eilen fanaattisuus iski takaisin pilapiirrosta vastaan tavalla, jota ihmiset piirrosten takana eivät olisi ansainneet. Jos haluat kysyä "miksi sitten julkaista näitä piirroksia?", kuvittele saman lauseen tilalle vaikka "miksi se käytti niin lyhyttä hametta?" tai "miksi se avasi suunsa miestänsä vastaan?". Sananvapaus ei ole itsestäänselvyys eikä sen puoleen vapaa journalismikaan. Lukevina ja ajattelevina ihmisinä hyökkäys näitä arvoja kohtaan on samalla hyökkäys meitä kohtaan.

Jos haluamme pitää vapautta jonkinlaisena arvona elämässä, niin on hyväksyttävä, että se ei tule ilmaiseksi. Toivottavasti näin kallista hintaa siitä ei kuitenkaan enää tarvitsisi maksaa.