27.6.2015

Kävelyn filosofiaa





Kävelyn filosofiaa on Pariisin yliopiston filosofian professori Frédéric Grossin teos, noh... kävelystä. Aihe on yksinkertaisuudessaan, noh... filosofinen.

En ole maailman suurin urheilun ystävä. Mitä teknisemmäksi laji menee, sitä vähemmän haluan itse siihen osallistua. Jos haluat vähän potkia palloa tai käydä vaikka juoksemassa, niin kohta huomaat etsiväsi satojen eurojen välineitä, joita ilman lajia ei vain voi harjoittaa.

Ehkä siksi kävely vetoaa minuun. Sen yksinkertaisemmaksi ei liikkuminen voi mennä. Et tarvitse välineitä tai tietämystä. Tekniikkakin tulee jostain niin takaraivosta, että sinun ei tarvitse keskittyä ollenkaan itse suoritukseen. Kävely vapauttaa mielen aivan muihin asioihin.

Kirjassa kerrotaan millä eri tavoin kävelyyn voi suhtautua ja millaisia ajatuksia joillain historian kuuluisilla filosofeilla on aiheesta ollut sekä miten nämä itse ovat elämässään käyttäneet kävelyä ajattelun työkaluna, vihan kanavoimisena tai tienä terveempään elämään.

Esimerkiksi Immanuel Kantin mukaan kuulemma pystyi tarkistamaan kellojen toimivuus. Niin säännönmukaisesti tämä lähti päivittäiselle kävelyretkelleen. Arthur Rimbaudia taas ei saanut pysymään aloillaan. Jo nuorta Rimbaudia tämän levottomat jalat kuljettivat ympäri maailmaa. Gandhi taas käytti kävelyä passiivisen vastarinnan muotona. Kuuluisana esimerkkinä suolamarssi, jossa tämä sai tuhannet intialaiset marssimaan brittejä vastaan ja kävelemään rauhallisesti kuolemaan.

Luulin tarttuneeni melko ainutlaatuisen teokseen näinkin yksityiskohtaisen aiheen vuoksi, mutta huomasikin törmänneeni kokonaiseen kävelykirjallisuuden alakulttuuriin. Aiheesta ovat pitkälti kirjoittaneet muun muassa Henry David Thoreau, Robert Louis Stevenson, John Muir ja suomalaisittain myös Jyrki Vainonen kokoelmassaan Askelia.

Kävelyyn suhtaudutaan eräänlaisena meditaation muotona, jossa ihminen tulee osaksi ympäristöään hyvin konkreettisella tavalla. Tarkoituksenmukainen kävely, jossa halutaan päästä johonkin, on jollain tapaa puuduttavampaa. Siinä ympäristö muuttu kiintopisteiden ja maamerkkien ryhmittymiksi, jotka kertova missä ihminen on ja kuinka pitkä matka määränpäähän on.

"Tavallisesti kuljemme katujen poikki aivan käytännöllisistä syistä hakemaan leipää, etsimään metropysäkkiä, tekemään ostoksia, pistäytymään ystävän luona. Silloin kadut ovat pelkkiä käytäviä. Kävelemme pää painuksissa. Tutkimme ympäristöä vain pinnallisesti, hyödyllisesti. Emme katso mitään, paikannamme vain asioita ja havaitsemme vain sen, mikä tehostaa kulkuamme: apteekin risti on merkki, että minun pitää kääntyä oikealle, ja suuri ruskea portti muistuttaa, että leipomo sijaitsee kadunkulmassa. Näin katu muuttuu heiveröisten, vilkkuvien merkkien verkoksi, mutta sen näkymät jäävät minulta pimentoon."

Kävely on mielen avaamista, kun se muuttu itsessään tarkoitukseksi. Ympäristö muuttuu abstraktimmaksi ryhmittymäksi muotoja ja tuntemuksia. Sen voi aistia aivan eri tavalla ja tulla osaksi sitä. Kävely on ollut osa ihmisen henkisemmän elämän tavoittelua aina. Edelleen se on nähtävissä esimerkiksi pyhiinvaeltajien toiminnassa.

Sana pyhiinvaeltaja, peregrinus tarkoittaa henkilöä, joka ei ole kotonaan siellä missä kävelee. Kirjassa kehotetaan näkemään koko maailma tällaisena tuntemattomana ja hetkellisenä paikkana.

"Meidän tulisi aina suhtautua kotiimme kuin yöpymispaikkaan, tavaroihimme kuin purettavaan varuspakkaukseen ja ystäviimme kuin tien varrella kohdattuhin ihmisiin."

Tämä kirja on hyvä paikka aloittaa kävelyreissu. Se on kokoelma esseitä, jotka heittäytyvät ajoittain hyvinkin pohtiviksi. En ole suurien hengellisten heräämisten ystävä, mutta silti voin vähintään pysähtyä pohtimaan itseäni osana suurempaa ympäristöä kävelyn kautta. Tämä ei ole varsinainen opaskirja siihen miten tämä tapahtuu vaan mieluumminkin varovainen tönäisy syvemmän ajattelun suuntaan.

"Kävelyretken salaisuus onkin mielen joutilaisuus, joka on niin harvinaista puuhakkaassa ja huomiokeskeisessä, omien päähänpinttymiemme kahlehtimassa elämässämme. Joutilaisuus on rentouden ja aktiivisuuden harvinainen yhtymä, joka suorastaan lumoaa mielen kävelyllä. Silloin se on maailman ilmiöiden käytettävissä. Se ei ole tilivelvollinen kenellekään, eikä sen ole pakko olla johdonmukainen. Ja kun seuraamuksia ei ole, maailma voi ehkä avautua paremmin oikullisesti jaloittelevalle kävelijälle kuin vakavamieliselle ja järjestelmälliselle tarkkailijalle."



Kävelyn filosofiaa, 2015,  Frédéric Gros, suom. Aki Räsänen, Basam books, arvostelukappale

25.6.2015

Valtio vihaa sua




Tämä ei ole kirja pelkästään musiikista vaan laajemmin alakulttuurista, joka nivoutuu punkin käsitteen alle. Kirjassa on paljon aikalaishaastatteluita ja on eräänlainen punkin oraalihistoria. Onkin hankala olla yhdistämättä sitä kirjaan Please Kill Me: The Uncesored Oral History of Punk. Nyt kuitenkin saadaan läpileikkaus nimenomaan suomalaisen punkin historiaan ja nykypäivään.

Ensimmäinen silmiin pistävä asia kirjassa on se miten ilmiselvän suunnattoman duunin kirjoittajat Ville Similä ja Mervi Vuorela ovat tehneet. Tässä ei ole kyse nätistä sohvapöytäkirjasta vaan paksu tiiliskivi täynnä asiaa. Kirjoittajat selkeästi tuntevat aiheensa ja ovat löytäneet keskeiset punkin vaikuttajat haastateltaviksi. Vuoden 1985 jälkeisen punkin tietolähteistä nostaisin tämän kirjan yksittäiseksi ykköseksi.

On turha pelätä, että saat käsiisi kirjan, jossa kerrotaan lähinnä Apulannasta ja Klamydiasta. Skaala on aidosti laaja. Vaikka uskoisit olevasi jo suomalaisen punkin asiantuntija, niin tämä kirja saattaa yllättää sinut aivan uusilla oivalluksilla.

Kirja aloittaa vuodesta 1985 vaikka toki ennen sitäkin suomalaisessa punkmaailmassa jo tapahtui. Kirjoittajat kuitenkin kokivat sen ajan tulleen jo käsitellyksi ja nykyaikaisen punkin taas jääneen aikaisemmassa kirjallisuudessa taka-alalle. Tilausta tälle kirjalle tosiaan olikin.

Kirja alkaa ajasta jolloin internet oli vielä dystopiaa. Bändit tekivät kaiken itse tiedotuskanavia myöten. Zinet ja lehtien pikkuilmoitukset olivat paikkoja, joista saatiin tietää uusista bändeistä ja keikoista. Haastateltavista kaikui eräänlainen "vanhojen hyvien aikojen" muistelu.

Tätä aikaa kultaa nostalgia monelle ikätoverilleni ja muistan miten sen kasetin tai zinen tilaaminen oli jotenkin palkitsevaa lähettämällä kirjekuoressa rahaa johonkin hämärään osoitteeseen. Joitain levyjä löytyi Porvoossakin Riverside recordsista, mutta osaa joutui metsästää Helsingistä.

Olen kuunnellut punkkia esikoulusta asti kun ihastuin Johnny Rottenin ääneen. Suomalaista punkkia kuuntelin jonkin verran nuoruudessani, mutta kun lapset alkoivat ymmärtämään puhetta, niin vaihtui Kakkahätä-77 sattuneista syistä englanninkieliseen punkkiin. Joskus ne ymmärtävät liikaa. Kun tokaluokkalaisemme näki tämän kirjan kannen, niin tämä luki sen nimen ääneen "Valtio..." lause katkesi ja tämä katsoi minua epäuskoisesti "vihaa sua...!?". Mitäpä tuohonkin sanoisi. "Joskus".

Kirjassa käsitellään yhtyeitä kuten Terveet Kädet, No Shame, Karkkiautomaatti, Tehosekoitin, Pertti Kurikan nimipäivät, The Splits, Kakkahätä-77, Anal Thunder, Endstand, Forca Macabra, Juggling Jugulars, Rytmihäiriö ja aikamoinen läjä muita. Punk tulee käsiteltyä kaikissa sen olomuodoissa hardcoresta skeittipunkkiin.

Kaupungit, kuten esimerkiksi Lahti, Helsinki, Kouvola, Tampere, Vaasa ja Turku, nousevat esiin tärkeinä paikkoina punkin synnylle. Paikallisuus on tärkeää tämänkaltaisessa tee-se-itse-kulttuurissa. Bändit hoitivat yleensä itse levyjen teon, markkinoinnin ja keikkapaikat. Kun kontakteja syntyi muihin kaupunkeihin, niin erilaiset vaikutteet kiersivät. Suomesta on käynyt monia bändejä esiintymässä myös ympäri Eurooppaa.

Kirja ei käsittele bändejä listamaisesti vaan nostaa niiden maailmasta mikä kummallisempia tarinoita. Pieniä anekdootteja joista lopulta kasvaa ihan oikea historiikki. Punk on elävä ilmiö, joka on kasvanut ilman selkeitä suuntaviivoja ja tämä kirja vangitsee sen tunnelman. Asioita tapahtuu, jengiä tulee ja jengiä menee. Joskus syntyy bändejä ja joskus ne jopa kuulostavat melkein hyvältä. Teemu Bergman sanoo hienosti bändien soundeista:
"On hyvät hyvät soundit, huonot huonot soundit, hyvät huonot soundit ja huonot hyvät soundit. Nykyään ongelma taitaa olla se, että on huonot hyvät soundit."

Punkkiin liittyvä muu kulttuuri nousee välillä kirjassa pääosaan. Saamme esimerkiksi kokonaisen luvun joka on omistettu kiljulle. Tuolle lama-ajan nektarille, joka nousi punkkarien suosikiksi. Samoin Toinen Vaihtoehto-zine nousi tärkeäksi aiheeksi kirjassa ja luonnollisesti myös talonvaltaukset, veganismi, straight edge, eläinaktivismi ja keikkapaikat.

DIY-kulttuuri tuodaan hienosti esiin ja ehkä kirjan myötä suurempikin yleisö saa edes pienen raapaisun siitä miten paljon kulttuuria isojen mediayhtiöiden ulkopuolellakin tehdään. Vaikka kirja onkin jättimäisen Otava-konsernin tuote (kiitos arvostelukappaleesta), niin tietynlainen käsintehdyn tunnelma on kirjaan onnistuttu luomaan.

On erittäin hankala sanoa mitä olisikaan kirjalta enää lisää toivonut. Vaikka kaikkea ei tietenkään edes 600 sivuun mahdu niin vakaalla kädellä oli tämä läpileikkaus tehty.

Tämä oli lukukokemuksena sellainen nautinto, jota tietokirjoista harvoin saa. Tunsin todella lukevani tarinaa enemmän kuin jotain faktalistaa. Voisin nostaa kymmeniä yksittäisiä tarinoita kirjasta, mutta jätän ne mieluummin muiden löydettäväksi. Kirjan kuvaileman kulttuuri oli jo jotain mikä henkilökohtaisesti kiinnosti, mutta vaikka kantani olisikin ehkä puolueellinen, niin:
Tää kannattaa lukea!



Valtio vihaa sua, suomalainen punk ja hardcore 1985-2015, 2015, Ville Similä & Mervi Vuorela, Like, arvostelukappale


23.6.2015

Kolme Porttia




Kolme porttia on kiinalaisen bloggaajan, laulajan, elokuvaohjaajan, rallikuskin ja kirjailijan Han Hanin esikoisteos. Pelkästään tuo ansioluettelo herätti mielenkiinnon kirjaa kohtaan. Vielä suuremman mielenkiinnon herätti kuitenkin, että kustantajan mukaan Kolme porttia on myydyin kirja Kiinassa 20 vuoteen. Miksi siis tästä ei puhuta Suomessa vielä enemmän?

Kirja keskittyy kiinalaiseen koulumaailmaan ja tarkastelee sitä päähenkilönsä Lin Yuxiangin silmien kautta. Lin on kirjallisuudesta kiinnostunut nuori, joka pyrkii nousemaan lukiojärjestelmässä muita opiskelijoita ylemmäksi. Kilpailu on kovaa ja kirjasta saa kuvan, että kiinalainen koulujärjestelmä vaatii opiskelijoilta joskus yli-inhimillisiä suorituksia.

Juuri tämän koulujärjestelmän epäkohtien nostaminen tekee kirjasta mielenkiintoisen. Koulut toimivat asettamalla oppilaat kilpailuasetelmiin, joissa voi nousta tajuttomalla työllä tai sitten suoranaisella korruptiolla. Erot suomalaiseen kulttuuriin tulevat hienosti esiin omassa ajattelussa kirjaa lukiessa. Ihmiset ovat niin asiallisia. Nuoret kohteliaita ja aikuiset perinteitä kunnioittavia. Silti kirjasta voi aistia taustalta ivan tuota kulttuuria kohtaan. Päähenkilöstä tulee välillä melkein mieleen kohtelias versio Salingerin Holden Caulfieldistä.

Nuoren ihmisen ääni kuulosti niin autenttiselta, että kirjan alkuvaiheilla tutustuin tarkemmin kirjailijaan itseensä. Kirja julkaistiin vuonna 2000 tämän ollessa 18-vuotias joten oletan tämän tosiaan kirjoittaneen tarinaa jo 16-17-vuotiaani, eli saman ikäisenä kuin romaanin henkilöt ovat.

Voisi ajatella, että Han Hanin nuoruus näkyy kuitenkin ikävästikin tämän tavassa käsitellä naisia hahmoina kirjassaan. Nämä jäävät lähinnä poikien tavoittelun kohteiksi ja esiintyvät joskus arveluttavissakin vertauksissa:

"Kirjallisuus on vähän kuin kaunotar, sillä se herättää ensisilmäyksellä ihailua ja odotuksia. Kirjallisuuden parissa työskentelevää taas voi verrata kaunottaren aviomieheen. Kun saalis on jo napattu, ei enää ole tarvetta uhrata energiaa sen jahtaamiseen, vaan sitä voi alkaa jopa kohdella kaltoin."

Itse teksti taas pistää välillä ihmettelemään kirjailijan nuorta ikää. Se on erittäin tyylittelevää ja leikikästä. Joskus täytyy muistuttaa itseään, että teksti todella kertoo nykyajasta sillä siinä on jotain perustavanlailla vanhahtavaa. Välillä teksti taas on niin kuvailevaa, että se muuttuu analyyttisyydessään jo oudolla tapaa runolliseksi:

""Mitä? Hah hah hah hah hah!" Lin Yuxiangin kolme ensimmäistä naurahdusta ilmaisivat hänen sydämensä aitoa tarvetta nauraa. Neljännen kohdalla naurettavat oli jo naurettu, mutta hän lisäsi sen mukaan korostaakseen Liang Zijunin mainitseman aiheen naurettavuutta. Viides "hah" tuli vain tottumuksesta."

Voin vain kuvitella millä tavalla tuossa koulumaailmassa kasvanut nuori vastaanottaa tarinan. Pinnan alta paistava satiiri ja nuorten oma ääni varmasti tekivät vaikutuksen maassa, jonka kulttuuri on melko säänneltyä ja perinteisiin nojaavaa. Han Hanin blogia arvellaankin maailman luetuimmaksi.

Kirjan suoraan kiinankielestä suomentanut Rauno Sainio teki mielestäni hyvää työtä. Tämä oli samankaltainen kulttuuriteko kuin esimerkiksi Jyrki Kallion toimittama Mestari Kongin keskustelut. Hienoa, että Kiinan kulttuuri kiinnostaa selkeästi myös Suomessa.

Veikkaan, että tämän kirjailijan nimi kannattaa laittaa korvan taakse. Tämä oli hyvä lukukokemus ja on erittäin mielenkiintoista nähdä mitä Han Han tekee seuraavaksi.



Kolme porttia, 2014, Han Han, suom. Rauno Sainio, Basam Books, arvostelukappale

21.6.2015

Neropatin päiväkirja - Kohtalo kolhii



Neropatin päiväkirja - Kohtalo kolhii on Jeff Kinneyn luoman kirjasarjan kahdeksas osa. Otin kirjan käsittelyyn koska Neropatit ovat olleet suurin motivaattori keskimmäisen poikamme lukuinnostukseen. Poika on nirso lukija ja tälle on haastavaa löytää luettavaa, joka kiinnostaisi enemmän kuin Aku Ankat.

Nuorimmaisen lemppareihin kuuluvat Tatu ja Patu ovat käsiteltynä täällä.

Poikien lukeminen on esimerkiksi Lukuinto-kampanjan myötä lähtenyt hyvin nousuun, mutta vaatii vielä salakavalia motivoinnin taitoja vanhemmilta, kouluilta ja kirjastoilta. Pyrin itse olemaan tällainen kirjaninja omien lasteni suhteen ja kirjakaupoissa kasuaalisti huomatan vaikka, että "mikäs tuo tuollainen kirja on? Näyttää mahtavalta." Tai sitten piilotan pleikkarin ohjaimet ja ehdotan, että voisi käydä vaikka ulkona lukemassa jotain.

Neropatteihin en ole kirjaninjan taitojani tarvinnut vaan poika itse hakeutuu niiden luokse. Uusimman kirjan luin uteliaisuuttani itsekin. Siinä päähahmon Greg Heffleyn paras kaveri on lyöttäytynyt yhteen tytön kanssa (yäk) ja Greg joutuu luovimaan rankan nuorten maailman lävitse ihan yksinään.

Täytyy myöntää, että muutaman kerran naurahtelin Kinneyn jutuille. On tämä selkeästi nuorille suunnattu kirja, mutta sen huumori on melko universaalia ja tilanteet tunnistettavia sieltä omasta lapsuudestakin vielä.

Ymmärrän, että sarjakuvia rakastava poikani viihtyy kirjan parissa. Se on eräänlainen sarjakuvan ja kirjan hybridi. Kirja on tehty näyttämään nuoren pojan päiväkirjalta ja on täynnä piirustuksia.

Poika luki kirjan samantien pariin kertaan ja uppoutui siihen niin, ettei kuullut tai nähnyt mitään. Pientä hykerrystä vain kuului välillä. Kommenttia kun kyselin blogia varten pojaltani, niin sain vastaukseksi hyväksyntää tihkuvaa murinaa tämän kalapuikkojen takaa. Sanoisin, että 5/5 tähteä tämän kielellä siis.

Kirjaa tukee myös sarja niiden pohjalta tehtyjä elokuvia. Muistan näistä ainakin ensimmäisen katselleenikin ja näissä aikuisten ja lasten huumorintaju tuntuu kohtaavan vielä paremmin.




Hieman yllätyin siitä miten suosittuja nämä kirjat todella ovatkaan. Sarjaa on julkaistu vuodesta 2007 ja sitä on painettu 150 miljoonaa kappaletta. Tämä on kolminkertainen määrä vaikka Twilight-sarjaan verrattuna. Ensimmäinen kirja nousi suoraan New York Timesin myydyimpien joukkoon ja Times nosti Jeff Kinneyn maailman 100:n vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. Näin juuri kuvan, jossa paavi saa oman latinankielisen painoksen Neropatista. Tämä ei taida olla ihan pikkujuttu.

Kun siis innostuin tutkimaan Kinneyn taustoja, niin löysin myös tietoja oikeusjutusta, jossa tämä haastoi kustantajan oikeuteen, joka oli tehnyt oman versionsa Neropatista. Diary of a Zombie Kid. Neropatti Zombeilla! Vain muutama painettua teosta on oikeusjutun jäljiltä liikenteessä ja sisäinen keräilijäni heräsi samantien. Tämä täytyy metsästää.

Etsi kuvasta Neropatti.

Neropatin päiväkirja, Kohtalo kolhii, 2015, Jeff Kinney, WSOY, arvostelukappale

19.6.2015

5 vinkkiä ja 24 kirjaa kesään





Tämä ei ole lifestyle-blogi. Pois se perkele minusta. Mutta kesällä on kiva lueskella kirjoja ja mielestäni oikeiden kesäkirjojen valinta on yllättävän tarkkaa hommaa. Kirjoja luetaan tarinoiden vuoksi, mutta kesällä niitä luetaan myös vahvistamaan aurinkolöysäilyn kokemusta. Väärä kirja, väärässä paikassa voi olla vakava ongelma.



Siksi ajattelin kirjoittaa omia kokemuksiani kesälukemisesta valistuksen ja rohkaisun sanoiksi.



Ensin aloittelen muutamalla perusvinkillä:

1. Lukupinossa kannattaa kesällä olla pari kevyttä pokkaria. Enkä nyt tarkoita kevyttä aiheiltaan vaan ihan fyysisesti kevyitä ja taskuun mahtuvia. Mielellään sellaisia, että ei haittaa vaikka se unohtuisi yöksi rannalle tai saisi vähän kosteutta veneestä tippuessa.

2. No kannattaa ne aiheetkin olla aika kevyitä. Esimerkiksi jäätelö, aurinko ja Dresdenin pommitukset eivät ole hyvä yhdistelmä. Toisaalta jos menet liian kevyeeseen, niin olet kohta jossain Harlekiini-pokkareiden maastossa ja saatat huomata vain ärsyyntyväsi.

3. Kesäisiin maisemiin sijoittuvat kirjat hyvä juttu (duuh). Näiden lisäksi myös elämäkerrat toimivat kesällä. Etenkin erilaiset viihdemailman tähtien elämäkerrat. Et tunne edes suurta kateutta näiden elämästä kun itse olet siirtynyt työpöydän ääreltä oluen äärelle.
4. Jos et yleensä pysty lukemaan liian pelottavia kirjoja, niin nyt on hyvä hetki kaivaa ne kauhukirjat esiin. Ranta täynnä ihmisiä auringon paistaessa ei ole pelottava ympäristö, joten pystyt hillitsemään itsesi. Jos kuitenkin luet kirjaa, jossa merihirviö syö rannan täydeltä ihmisiä, niin neuvo ei ole pätevä.

5. Opettele "The Mulkaisu". Istut rannalla ja viereen istuu perhe, joka haluaa kertoa alkukesän Kreikan matkasta. Nopea vilkaisu kirjaan, jolla ilmaiset, että olet lukemassa. Katse takaisin puhujaan, ironinen hymy pehmentämään tilannetta ja sitten koko kehoa käyttäen hautautuminen takaisin kirjan sivuille. Jos puhe jatkuu, niin ilmeisesti kirjaa ei saa käyttää varsinaisesti aseena (?).


Hyväksi havaittuja kesäkirjoja syystä tai toisesta:




1. Mark Haddon - The Curious Incident of the Dog in the Night-time

Kiinnostaa tarpeeksi, ettei silmät mene kiinni.



2. David Sedaris - Naked

Tai oikeastaan mikä vain Sedaris. Ja mielellään äänikirjana. Naurat (lupaan).



3. Jonathan Safran Foer - Extremely Loud & Incredibly Close

Todella hyvä tarina ja jotenkin niin sitruunaisen pirteä, että täydellinen kesäksi (hieman kuolemaa ja sen sellaista kyllä).



4. Haruki Murakami - Kafka on the Shore

Murakami yleensäkin täydellistä rannalle. Mutta tässä on ranta jo nimessäkin. Täysin kesäkirjamatskua siis.




5. John Irving - The World According to Garp

Pitkiin ja venyviin päiviin jaarittelevan Irvingin kirja. Myös Hotel New Hampshire toimii.



6. Hunter S. Thompson - Fear and Loathing in Las Vegas

Kaikkien kesä ei kulu vain rannalla limpparia nauttien. Sekin on ok. Todella psykedeeliseen kesään Thompsonia.



7. Donald Spoto - Enchantment, the Life of Audrey Hepburn

Koska elämäkerrat toimivat kesällä. Ja koska Audrey.



8. F. Scott Fitzgerald - Tender is the Night

Shamppanjacocktail, kesäilta ja F. Scott.



9. Hermann Hesse - Siddharta

En suosittele hengellisiä heräämisiä kenellekkään. Todella työläitä. Mutta kyllä tämä kunnon hippikesään kuuluu.


10. Jeph Loeb - Batman, the Long Halloween

Sarjakuvia ulkona. Tietysti. Ja Batman toimii aina.



11. S. E. Hinton - The Outsiders

Tää kirja haisee kesälle ja hiusrasvalle.



12. Amy Hempel - The Collected Stories

Novellit ovat kivoja herkkupaloja kesällä. Hempelin superminimalistinen tyyli toimii kun aurinko on pehmittänyt aivot. Eivätkä lopu ihan heti myöskään kesken.



13. Chuck Palahniuk - Snuff

Ihan vain, jotta rannalla ollessasi voit katsella ympärillesi ja miettiä, että "kun vain nuo ihmiset tietäisivät mitä törkyä juuri luen". Ja lisäksi kyseessä yksi hienoimmista elossa olevista kirjailijoista.



14.  Oiva Paloheimo - Tirlittan

Joo Tirlittan. Tää on mahtava, turha vinoilla.



15. Stephen Kelman - Pigeon English

Ok, vähän rankempi teemoiltaan, mutta niin mahtava tarina. Sellanen kesäisen sadeillan kirja.


16. Stephen King - 11/22/63

Aikamatkustusta ja piiiiitkä, mutta mielenkiintoinen tarina. Itsestäänselvä rantakirja.



17. Seppo Laurell - Valo merellä. Suomen majakat 1753 - 1906

Vaihda tähän mikä tahansa sinua kiinnostava aihe. Mutta takapihalla nautittuna iso, paljon kuvia sisältävä kirja kiinnostava aiheesta rentouttaa kesällä.



18. Robin Sloan - Mr Penumbras's 24-Hour Bookstore

Jotkut tykkää dekkareista kesällä. Itse tykkään pysyä erossa murhista kesäkahvilassa. Tässä hieman oikukas mysteeri ilman kauhean masentavia teemoja.

19. Blake Crouch - Pines

Koska kun twisti lopulta paljastuu sinulle, niin on mahtavaa huutaa "Holy Fuck!" täydellä rannalla.



20. Jim Gaffigan - Dad is Fat

Koska koomikoiden kirjat kuuluvat kesään. Tämä on myös jokaisen perheenisän pakkolukemistoa.



21. Amy Pohler - Yes Please

Koska koomikoiden kirjat kuuluvat kesään!



22. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

Etenkin jos olet menossa pöndelle kesällä. Hyvänmielen kirja.



23. Anthony Doerr - Kaikki se valo jota emme näe

Ota vaikka vahakannet pois jos et halua vaikuttaa trendilukijalta. Mutta oli tää sen hypen arvoinen ja ehdottomasti tarinaltaan ja etenkin rytmiltään kesäkirja.



24. Jussi Katajala - Korpin silmät kaiken näkevät

Lyhyitä pätkiä. Kauhua. Paikallisuutta. Laukkuun vaan ja ulos.






Hyvää kesää. Lue ennakkoluulottomasti. Älä huku.

17.6.2015

Stephen King - Finders Keepers





Uunituoretta Kingiä! Vaikka lukupino on melko täynnä, niin tämä oli pakko mahduttaa väliin. Tässä kuussa julkaistu Finders Keepers on toinen osa Kingin "Bill Hodges-trilogiaan". Lukuprojektini Stephen Kingin parissa siis jatkui samantien kun vasta olin saanut tämän uusimmat kirjat luettua.

Vaikka tämän trilogia oli eräänlainen sivupolku Kingille normaalista tyylistä ja pään nyökäytys dekkareiden suuntaan, niin hieman paradoksaalisesti nyt liikuttiin nimenomaan sen perinteisen King-romaanin tunnelmissa. Ihmisten väliset suhteet, tapahtumapaikat ja yleinen tunnelma olisi voinut olla kuin mistä tahansa Kingin kirjasta. Ennen hirviöiden saapumista tietenkin.

Etenkin nuo ihmisten väliset suhteet tuntuivat tutulta. Jopa nähdyiltä. Joitakin saattaa häiritä miten röyhkeästi King käyttää hyväkseen erilaisia stereotyyppejä hahmoja luodessaan. Naisten ja miesten erot ja hyvän ja pahan jyrkkä jaottelu esimerkiksi näkyvät todella monessa Kingin tarinassa.

Myös Finders Keepersissä. Pahikset ovat pahoja, mutta hyvikset tosiaan ovat hyviä. Näiden moraalinen kompassi on ärsyttävyyteen asti viritetty niin, ettei se vaikuta enää luonnolliselta. Tämä sai kuitenkin minut pohtimaan, että onko näiden stereotyyppien viljely kuitenkaan lopulta niin huono asia. Kingin tarinat ovat jo nyt juoneltaan moneen suuntaan rönsyileviä. Ehkä Kingin arkkihahmot antavat tälle vapauden keskittyä itse tarinaan.

Mehän tiedämme jo mitä hahmot ajattelevat, mitkä näiden motiivit ovat ja miten he suhtautuvat toisiinsa. King avokätisesti vain poistaa meiltä taakan analysoida hahmoja itse ja vapauttaa meidät nauttimaan tarinasta. Tekeekö tämä Kingin kirjoista siis jotenkin vähemmän "taidetta" tai liian viihteellisiä?

Minä en välitä. Annan tälle kirjailijalle paljon anteeksi jo silkan nostalgian takia.

Finders Keepers jatkaa eläköityneen poliisin, Bill Hodgesin, tarinaa. Tämä on nyt entistä vanhempi, mutta parempi kuntoinen ja virkeämpi. Mr. Mercedes on lukkojen takana kykenemättä edes puhumaan ja saamme luettavaksi aivan uuden Hodges-tarinan. Silti suosittelen lukemaan Mr. Mercedeksen ennen tätä kirjaa.

Tarinassa liikutaan osin kirjojen maailmassa kun kuuluisan kirjailijan murhan jäljiltä jää kadoksiin useita Moleskine-vihkoja täynnä uusia kirjoituksia. Tämä vaikuttaa monen elämään ja lopulta eri ihmiskohtalot nivoutuvat yhteen. Kirja alkaa pitkillä osuuksilla ja tiivistyy loppua kohden. Kyseessä tuntuu olevan hyvin harkittu rytmitys ja itse ainakin huomasin kulkevani sujuvasti sen mukana. Kirja oli nautittava.

Kirjailijan hahmo on Kingin romaaneissa monesti käytetty. Tällä kertaa tämä kuitenkin päättää tappaa kirjailijan ja kirjoittaa mitä merkitystä jälkeenjääneillä romaaneilla ja muulla työllä lopulta on. Mielenkiintoista pohdintaa ikääntyvältä kirjailijalta.

Erakoitunut kirjailija tarinassa toi mieleeni erityisesti  John Updiken ja John Cheeverin. Jo tämän kirjan nimet tuntuivat viittaavan Updiken Rabbit-kirjoihin ja luonne taas vahvasti Cheeverin suuntaan. Kun kirjan lopussa mainittiin keskustelun yhteydessä juuri nämä kaksi kirjailija niin tuskin maltoin pysyä tuolillani. Hyvä kirja antaa lukijalleen oivalluksia.

Seuraava Bill Hodges-romaani tulee olemaan nimeltään End of Watch. Sen julkaisupäivästä ei tällä hetkellä ole vielä tietoa, mutta odotan sitä jo nyt suuremmalla innolla kuin odotin tätä keskimmäistä osaa. Hahmot kasvoivat entisestään minuun kiinni tämän kirjan myötä, mutta syy innostukseen voi olla myös pienissä vihjeissä, joita King kylvi tähän kirjaan.

Tähän mennessä trilogia on ollut Kingille sivupolku perinteisistä tarinoistaan, mutta minulla on aavistus, että seuraavassa kirjassa voimme nähdä vanhojen teemojen kurkistavan ihan pikkuisen. Ehkä hirviöt saapuvat sittenkin.




Finders Keepers, 2015, Stephen King, Scribner

15.6.2015

Korpin silmät kaiken näkevät




Korpin silmät kaiken näkevät. Onpas hieno nimi kirjalle. Ja ne kannet myös. Kirjafetissini pääse ehkä taas liiaksi valloilleen, mutta kyllä tuo Jarno Kantelisen suunnittelema kansi on poikkeuksellisen kutsuva. Pahaenteinen ja taidokkaasti toteutettu. Kantta ei ole työnnetty täyteen kamaa vaan jätetty tarpeeksi yksinkertaiseksi.

13.6.2015

Projektina Stephen King









Stephen King-projektini on edennyt nopeaan tahtiin. Päätin lähteä lukemaan kaikki tämän teokset, joita minulta on jostain syystä jäänyt matkan varrella väliin. Välillä on vain hankala pysyä tuon tuotteliaan kirjailijan perässä, kun tämä tuntuu koko ajan julkaisevan jotain uutta. Nyt kuitenkin ollaan loppusuoralla ja tosiaan lähes koko Kingin tuotanto alkaa olla luettuna.

10.6.2015

Lukupinon koomikot osa 1: Billy Crystal







Komedia on tärkeää. Minulle henkilökohtaisesti ja vakaasti uskon, että myös maailmalle yleisesti. Sen tarkoitus ei ole vain tuottaa halpoja nauruja vaan tuoda jotain esiin yhteiskunnasta, mitä muilla keinoin voisi olla vaikeaakin sanoa ääneen.


Siksi aloitan "Lukupinon koomikot"-sarjan (joo, tää on nyt se nimi ja parempaa en keksi), jossa nostan esiin erilaisia koomikoita, jotka itseeni ovat syystä tai toisesta vedonneet. Teen tämän erityisesti kirjallisuuden kautta. Koomikoiden kirjat ja elämäkerrat ovat pitkään kuuluneet vakiolukemistooni ja tämä on keino tuoda niitä viimein esille. Sen sijaan, että tekisin siis yhden ylipitkän tekstin eri koomikoista, niin keskityn nyt jokaiseen vuorollaan ihan rauhassa.







Ensimmäisen Lukupinon koomikon (kyseenalaisen) kunnian saa Billy Crystal. Tämä on koomikko, josta voi puhua elävänä legendana ja valitettavasti nämä koomikot alkavat olemaan vähissä ainakin omalle sukupolvelleni.

Crystal syntyi vuonna 1948 ja on tunnettu erityisesti New Yorkilaisena koomikkona. Crystal on suunnaton Yankees-fani ja jazzin ystävä. Iso osa tämän komiikasta on lähtöisin tämän perheestä ja juutalaisesta kulttuurista. Komiikka on perinteisiin nojautuvaa ja välillä jopa vanhanaikaisen oloista. Voisi sanoa, että Crystal ylläpitää showta, jossa käyttää vanhoja Broadway- ja vaudeville-manöövereita.

Kun Crystalin ura elokuvissa lähti todelliseen nousuun en oikeastaan edes pitänyt tästä silloin. Elokuvat itsessään olivat hyviä, mutta Crystalin tapa tehdä komediaa ei silloin vain viehättänyt. Tämä ennemminkin kasvoi minuun kiinni ajan myötä. Tai ehkä Crystal vain on meidän vanhojen pierujen koomikko.

Myöhemmin löysin tämän komiikan myös elokuvien ulkopuolelta. Minuun tietysti teki vaikutuksen Crystalin aika muun muassa Saturday Night Livessa, koska tämä sarja on minulle tärkeä, mutta myös tämän stand up-ura. Se vanhanaikaisuus, komedian rytmitys ja itsevarmuus, joka Crystalin showsta voi aistia, tekee tästä jotain suurempaa kuin pelkän vitsinkertojan. Juuri Crystalin stand upin tyylin voi tuntea myös tämän kirjoissa.

Still Foolin' 'Em: Where I've Been, Where I'm Going, and Where the Hell Are My Keys on Crystalin kirja vuodelta 2013. Siinä hän käy läpi elämäänsä New Yorkissa ja showbisneksessä. Kirja jakautuu paloihin, jotka ovat kuin lyhyitä stand up-rutiineita. Siksi suosittelen nauttimaan kirjan äänikirjana, joka luonnollisesti on Crystalin itsensä lukema.

Crystal todella ylläpitää kirjassa legendan statustaan, mutta ei häiritsevästi. Tämä kertoo läheisistään koskettavaan sävyyn ja samankaltaisella rakkaudella kirjassa puhutaankin vain New York Yakeesista. Crystalin 60-vuotispäivien kunniaksi Yankees otti tämän virallisesti pelaajakseen yhden päivän ajaksi. Odotettavasti tästä eleestä saamme siis lukea (tai kuunnella) pitkään.

700 Sundays on Crystalin Broadway-shown kirjaversio. Siinä Crystal pureutuu vielä syvemmälle lapsuuteensa ja perheensä edesottamuksiin 50-60-luvun New Yorkissa. Isän kuolema Crystalin ollessa 15-vuotias saa kirjassa ison roolin ja tämän tapa kertoa aiheesta on sekä koskettava että hulvaton. Tämä on mielestäni hyvän komiikan tuntomerkki. Komedian ja tragedian välimaastossa tasapainottelu. Crystal osaa tämän taidon.

Kirjoja lukiessa yllättyi miten Crystalin tarina oli osaltaan ryysyistä rikkauksiin tarina, mutta samalla tämä eli tähtien ympäröimänä jo pienestä pitäen. Isän jazz-muusikoista koostuva ystäväpiiri otti pienen Billyn omakseen ja tämän laajennettuun perheeseen kuului muun muassa Billie Holidayn kaltaisia artisteja.

Lavalla 700 Sundays-show on vangitseva ja on kokonaan katseltavissa alla näkyvässä videossa. Samalla suosittelen vilkaisemaan tuubissa myös Crystalin vanhoja Stand up-pätkiä ja vaikka Comic Relief- juontoja.

Samoin tämän Oscar-gaalan juonnot ovat melko legendaarisia ja Crystal häviää juontojen määrässä vain Bob Hopelle niillä yhdeksällä kerralla, joina tämä on nähty Oscarien lavalla. Itse jossain vaiheessa jo hieman kyllästyin tähän, mutta nyt tuntuu, että Oscarit tarvitsisivat hieman vanhanaikaista Crystal-showta piristykseksi. Moni ei tuo samalla tavalla vanhan viihdemaailman tunnelmaa lavalle kuin Billy.




Still Foolin' 'Em: Where I've Been, Where I'm Going, and Where the Hell Are My Keys, 2013, Billy Crystal, Henry Holt and co./Macmillan audio

700 Sundays, 2006, Billy Crystal, Grand Central publishing