26.4.2015

Leena Krohn - Erehdys



Leena Krohn, Erehdys, 20015, Teos


Tämä oli hyvä kirja. Se täytyy ihan ensimmäisenä sanoa. Leena Krohnin tekstiä on ilo lukea. Se on mutkatonta, vapaata ja oivaltavaa. Kirja on kaikessa lyhykäisyydessään nopeasti luettu, mutta itse lukukokemus jää elämään pitkään.

Kirjan keskiössä on kirjailija E, joka matkustaa kirjailijatapaamiseen lukemaan novellejaan oudon hyökkäävälle yleisölle. Jo automatkalla asiat tuntuvat menevän pieleen ja kirjailija E joutuu pohtimaan onnettomuuden ja ihmeen käsitteiden samankaltaisuutta. Kuin ne olisivat saman kolikon eri puolia.

Tapaamisessa E ryhtyy lukemaan novellejaan, jotka myös lukija pääsee siinä sivussa kuulemaan. Luemme siis tarinaa siitä miten joku lukee tarinoita. Tämä hauskalla tavalla korostaa kertojan ja vastaanottajan välistä suhdetta ja mielestäni asettaa lukijan vastaanottavaisempaan tilaan. Emme ole myöskään lukijana enää yksin vaan tarinoita kuuntelevat myös ne kaikki ihmiset siellä kirjailijatapaamisessa. Me emme vain pääse puolustamaan kirjailijaa kun tälle ollaan tarpeettoman ilkeitä.

Tarinat vaihtelevat hieman tyyliltään, mutta niissä toistuvat useasti samat teemat. Muisti, todellisuuden luonne, massan mukana kulkeminen ja kirjoittaminen esimerkiksi nousevat tarinoista esiin.

Välillä tyylilaji tuntuu lähes muuttuvan scifiksi. Pienet yksityiskohdat paljastavat, että nyt esimerkiksi liikutaan jossain tulevaisuudessa ja välillä tarinat ottavat myös vahvoja elementtejä fantasian puolelta. Vaikka ympäristö tuntuu tutulta, niin tarinoissa on vahva sadunomainen takavire kun kohtaamme esimerkiksi mystisesti katoavia kauppoja, itsestään muuttuvia pienoismallimaisemia tai selittämättömiä valopalloja. Kirja tuntuukin teemoiltaan hyvin kansainväliseltä vaikka kaikkea alleviivaakin tietynlainen suomalainen tragikoominen kerronnan tyyli. Mieleen tulee esimerkiksi Haruki Murakamin novellien tyyli.

Tämä kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mutta vaatii lukijalta valppautta. Monet teemat ovat hienovaraisia ja tarjoavat lukijalle oivalluksen ilon kun huomaa mistä kirjailija todella puhuu.

Erehdys ilmestyi juuri maaliskuussa ja se on saanut ilmeisen hyvän vastaanoton niin kriitikoilta kuin bloggareiltakin. Blogimaailmassa Erehdyksestä kirjoitettiin muun muassa blogeissa Reader, why did I marry him?, Ilselä ja Levoton Lukija. Edellämainituissa blogeissa käsitellään hieman syvemmin teosta, johon ajattelin kirjoittaa vain tämän pienen muistutuksen, että jos kirja tulee jossain vastaan, niin siihen todella kannattaa tarttua.




23.4.2015

Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot



"Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot" on viime vuonna ilmestynyt kirja englantilaisesta okkultistista, maagikosta, taiteilijasta, runoilijasta, kirjailijasta ja vuorikiipeilijästä, Aleister Crowleysta (1875-1947). Jo miehen ansiolista siis kertoo, että jotain herkullista on luvassa. Kirjassa käydään läpi Crowleyn koko elämä ja välillä meno tosiaan yltyy melko vauhdikkaaksi. Pahamaineisesta kulttihahmosta saadaan kirjassa melko kattava läpileikkaus.

Kirjailija Gary Lachman on itsessään mielenkiintoinen tapaus. Mystiikasta laajemminkin kirjoittanut Blondien entinen basisti kertoo kirjan alussa omasta suhteestaan, sekä 60-70-lukujen populaarikulttuurin innostuksesta, Crowleyn magiaan. Tämä mainitsee otteensa olevan kriittinen, mutta kun kirjaa käy läpi, niin lukija saattaa äkkiä huomata, että tietyt magiaan liittyvät yliluonnolliset teemat kirjailija käsittelee melko hövelisti.

Lachman kertoo miten innostui Crowleyn teksteistä, harjoitti tämän rituaaleja ja jopa liittyi Crowleyn opetuslasen kulttiin. Myöhemmin Lachman sai kuitenkin tästä seurasta tarpeekseen ja tekstistä on mielestäni aistittavissa pieni katkeruus ja pettymys Crowleya kohtaan. Tämä tuo kuitenkin kirjaan mielenkiintoisen lisämausteen, vaikka sitten aidon kriittisyyden hinnalla. Varsinainen kriittisyys siis tuntuu kohdistuvan Crowleyn persoonaan itsessään eikä oikeastaan okkultisimiin ja Crowleyn väitettyihin tekoihin.

Kirja toimiikin juuri siellä fiktion ja faktan välimaastossa. Crowleyn elämää varjostaa suuri myyttisyys eikä kirja lähde tätä oikeastaan rikkomaan. Kotimaisittain kirjasta tulee mieleen esimerksi Ville Haapasalosta kertovat kirjat, joissa ei myös oikein tiedä mihin uskoisi. Hienoa näissä tarinoissa onkin se, että ei sillä ole niin väliä mikä on totta ja mikä ei. Tarina on silti hemmetin mielenkiintoinen ja se kriittisyys pitää muutenkin löytyä loppupeleistä lukijasta itsestään.

Maailmassa on miljardeja ihmisiä, jotka uskovat erilaisiin taikauskoihin. Oli kyse sitten uskonnosta tai okkultismista, niin taikausko syntyy suurista tarinoista ja historiallisista liiotteluista. Joskus erilaiset yhteensattumat tulkitaan miten halutaan ja selittämätön laitetaan samantien magian piikkiin. Esimerkiksi Crowleyn kirja sattui olemaan juuri 666:s kirja, jonka arvostelen Goodreadsissa. Mielestäni hulvaton yhteensattuma, mutta joku voisi tästä vakavalla naamalla päätellä ties mitä pirullista peliä. Crowley itse näki yhteensattumat eräänlaisena "jungilaisena synkronisiteettina". Palapelinä, jota tulkita esimerkiksi kabbalaisin metodein.

Salaisuudet vahvistavat taikauskoja. Näihin myös Crowley tukeutui maineettaan pönkittäessään. Salaiset seurat ja suuret mestarit luovat kuvaa jostain hyvin eksklusiivisesta, johon halutaan mukaan erityisyyden toivossa. Halu pois massasta ruokkii Crowleyn kaltaisia kulttien perustajia. Salaisuus osaltaan vastaa myös kysymykseen "jos magia on todellista, miksi kaikki eivät ole siitä tietoisia?". Itse ajattelen niin, että jos magia olisi todellista, niin parhaiten sen todistaisi se, että kaupalliset yhtiöt kuten Apple tai Microsoft olisivat jo tuotteistaneet okkultismin omiin käyttötarkoituksiinsa.

Etenkin 60-luvulla kuitenkin etsittiin jotain erityisyyttä. Nuorison halu erottautua omana sukupolvenaan oli todella herännyt vuosikymmen takaperin ja nyt haluttiin jotain enemmän. Crowley tarjosi tälle sukupolvelle jotain todella shokeeraavaa. Tämän seksin, magian ja huumeiden täyttämä maailma vetosi moniin ja ei ole ihme, että niin monet 60-70-luvun tähdet ottivat Crowleyn omakseen. Tämän nimi voidaan yhdistää esimerkiksi The Beatlesiin, Led Zeppeliniin, Black Sabbathiin, David Bowieen ja The Doorsiin. Lachman kirjoittaa:

"Nuoret halusivat elämältään muutakin kuin talon, auton ja 2,5 lasta, jotka amerikkalainen unelma heille tarjosi, ja uudelleen virinneisiin okkulttisiin ja mystisiin ajatuksiin perehtyminen tuntui positiivisemmalta vaihtoehdolta kuin 50-luvun tarkoitukseton kapina. Kun orastava nuorisokulttuuri löysi suunnan, se ymmärsi, että "järjestelmä" kiteytyi rationaaliseen ja materialistiseen filosofiaan, joka kielsi magian, mystiikan ja henkisyyden ja piti niitä taikauskoisena hölynpölynä."

Kyse oli siis osaltaan tietynlaisen uuden romantiikan synnystä. Crowley tarjosi myyttisen hahmon, joka oli materiaalisen maailman yläpuolella.

Crowleyn oma kirjallinen tuotanto oli mittava. Aikanaan huomiota sai esimerkiksi Diary of a Drug Fiend (1922), jossa Crowley häpeilemättä kuvaili heroiinin täyttämiä päiviään. Tämän "pääteokseksi" Crowley itse määrittele Lain Kirjan. Maagisen tekstin, jonka tälle saneli henkin "Aiwass". Kirja on edelleen Theleman luostarin tärkeä hengellinen teos.

Pedanttina kirjabloggaajana luin toki myös tämän Lain Kirjan. Sitä voisi luonnehtia sekavaksi jaaritteluksi mausteena outoja jumalnimiä, mutta ymmärrän toki, että kirjassa piilee myös sisäinen logiikkansa. Kuten useat sisäiset logiikat, niin tässäkin tapauksessa pelkään sen kuitenkin kiertävän kehää. Ihmiset tulkitsevat Crowleyn tekstiä muiden "salaisten tekstien" voimin ja päinvastoin. Tämä synnyttää kehän, jossa totuudella ei enää valitettavasti ole paljoakaan liikkumavaraa. Monet kirjan salaisuudet aukeavat laskemalla erinäisiä lukuja tekstistä ja tämä toisaalta saattaa myös aiheuttaa sen vastenmielisyyden minulle. Olen surkea matikassa.

Mielenkiintoisen Lain Kirjasta tekin sen useat viittaukset Crowleyn sanomaan "tee niinkuin tahdot" (do as thou wilt). Yhtymäkohdat muun muassa Nietzschen ja Schopenhauerin käsityksiin "Tahdosta" ovat selvästi näkyvillä. Samoin uuden ajan alku ja yli-ihmisen kaltaiset teemat toistuvat myös Crowleyn ajatuksissa.

Kirjan suurin ansio on siinä säädyttömässä energiassa, joka Crowleyn elämäkerrasta huokuu. Tämä eli oppiensa mukaan ja teki niinkuin tahtoi. Tämän elämä onnistuu shokeeraaman yhä nykypäivänä vaikka Crowley itse eli säädyllisellä viktoriaanisella ajalla. Tämän maagiset harjoitukset olivat kirjasta päätellen useimmiten seksuaalisia luonteeltaan ja välillä joutuu jopa ihmettelemään miten Crowley sai houkuteltua niin monia ihmisiä mukaan rituaaleihinsa. Tilausta okkultisille seuroille tuntui kuitenkin olevan ja Crowley liikkuin niiden parissa kuin kala vedessä. Kirja innostaa etsimään lisää tietoa tästä iljettävästä miehestä, josta ei vain saa tarpeekseen. Tämä on saastainen ja rietas kirja, josta Crowley olisi varmasti ollut ylpeä. Tämä on siis tarina, jota et ehkä halua myöntää haluavasi lukea, mutta luet kuitenkin, koska tämä vain kiinnostaa meitä, halusimme tai emme.




Aleister Crowley, Suuren Pedon elämä ja teot, Gary Lachman, 2015, Like, suom. Ilkka Salmenpohja, arvostelukappale

21.4.2015

Pääsykokeisiin lukeminen





Monella opiskelijalla tai sellaiseksi aikovalla on nyt kova lukeminen päällä. Tämä voi olla stressaavaa aikaa, mutta sen ei tarvitse olla. Olet luultavasti hakeutumassa alalle, joka syystä tai toisesta vetoaa sinuun. Muistele siis miksi se vetoaa sinuun ja löydä oivaltamisen nautinto sitä kautta.

Hain itse opiskelemaan muutama vuosi sitten sosiologiaa yliopistoon ja ajattelin kasata muutaman vinkin omien kokemusteni pohjalta.




Aikatauluta tekemisesi. Tämä on neuvo, joka saattaa jäädä helposti toteuttamatta, mutta tämä tapa oikeasti jättää energiaasi muiden asioiden ajatteluun kun ei tarvitse mietti viikottain, että mitäs nyt piti tehdä. Aikataulusta voi tehdä joustavankin ja muutella sitä lennosta kunhan ei ajaudu itsepetoksen tielle. Eli jos huomaat joka päivä ajattelevasi "huomenna sitten luen enemmän", niin jotain on pielessä.


Lue pääsykoekirjasi ensin kuin romaani. Istu alas, ota syötävää ja nauti. Älä ota muistiinpanoja! Anna itsellesi lupa nauttia kirjasta. Näin voit helpommin jäsentää lukemaasi seuraavalla kerralla suurinpiirtein tunnet aihealueen. Suurin paine pakolla oppimisesta hälvenee.


Sitten muistiinpanoja. Tiivistä ja jäsennä tietoa. Kirjoita ylös pääkohdat lyhyesti ja mieti mikä tekstissä on sen ydin. Mikä on tärkeää. Itse huomasin, että tämä vaihe onnistuu parhaiten perinteisillä välineillä eli kynällä ja paperilla.


Tiivistä. Ota muistiinpanosi ja lyhennä sen tekstiä entisestään. Olen kuullut, että pitkälle matkalle lähtiessä tulee pakata laukku, purkaa se ja poistaa puolet tavaroista. Samalla tapaa tulisi tehdä muistiinpanojen kanssa. Käytä vaikka ranskalaisia viivoja, ajatuskarttoja tai mitä tahansa mikä sinulle on luontevaa. Todella mieti mikä on se punainen lanka tiedossa jota käsittelet. Tämän jälkeen sinulla on supertiivistetty teksti ja kirja oppimateriaalinasi ja voit vaikka vuorotella näiden välillä. Hankaliin kohtiin on helppo palata tiivistelmän avulla.


Lue muutakin kuin pääsykoekirjasi. Etsi sen aihealueesta artikkeleita ja muuta kirjallisuutta. Wikipediakaan ei ole täysin typerä paikka käväistä. Lähdekriittisyyttä sinulta vaaditaan kuitenkin. Kun saat laajemman käsityksen opiskelemastasi alasta, niin huomaat käsitteiden ja teorioiden avautuvan sinulle helpommin. Jos pystyt todella sisäistämään lukemasi, niin tämä tulee auttamaan sinua enemmän kuin listamaisen tiedon ulkoa opettelu. Jos huomaat olevasi erimieltä tekstin kanssa uuden tiedon myötä niin hyvä. Käytä omaa ajatteluasi ja tuo esiin ristiriitoja myös pääsykokeessa.


Muista, että opiskelet esseitä varten. Jollet ole menossa opiskelemaan jotain superteknistä alaa, niin sinua luultavasti odottaa esseekysymykset. Voit toki harjoitella näiden laatimista, mutta tärkeintä on muistaa, että sinun tulee osata kertoa melko monisanaisesti eri aiheista. Valitse aihe ja yritä kirjata paperille mahdollisimman monta avainsanaa, jota vain siitä muistat. Samaa tekniikkaa voit hyödyntää varsinaisessa koetilanteessakin. Ota suttupaperi ja ennen esseen laatimista tee lista. Kirjoita kaikki mitä aiheesta muistat, koska jossain vaiheessa pääsi tulee tyhjenemään. Älä hätäile, niin käy kaikille.


Ruoski itseäsi. Muista toki vapaa-aika ja levon tärkeys, mutta jos esimerkiksi haet yliopistoon, niin tämä on nyt se aika tehdä töitä. Jos pääsetkin sisään, niin tulet huomaamaan, että pääsykokeisiin opiskelu on se kovin osuus opinnoista. Sen jälkeen vähän helpottaa. Asennoidu tiukasti. Kun lepäät, niin ota levosta kaikki irti. Tasapainoita itsesi ja tunne itsesi.


Itse pääsin ensimmäisellä yritykselläni sisään yliopistooni seuraamalla näitä pieniä sääntöjä. Toivottavasti siis niistä on myös jollekkin muulle apua tai motivaatiota.


15.4.2015

Mestari Kongin Keskustelut - Kungfutselaisuuden ydinolemus

  





Viime aikoina blogissa on tuntunut olevan Kiina kartalla. Oli sitten kyse kirjakustantamisen eettisistä ongelmista tai tästä hienosta omakustanteesta suomalaisen perheen arjesta Kiinassa. Nyt teema jatkuu kirjalla, joka on mielestäni tärkeä suomalainen kulttuuriteko.

Jyrki Kallion toimittama Mestari Kongin Keskustelut avaa lukijalle kungfutselaisuuden historiaa, ydinolemusta ja samalla Kiinan nykyaikaa. Se on suoraan vanhasta kiinankielestä suomennettu kriittinen teos, jossa akateemisella tarkkuudella käsitellään vanhoja tekstejä. Edellinen suomennos onkin vuodelta 1958 ja monin osin vanhentunut. Suomennoksen lisäksi Kallio käsittelee laajasti Keskustelujen historiaa sekä siitä tehtyjen muiden käännöstöiden näkökulmia. Samalla tämä myös sitoo Keskustelujen ajallisen historian lukijalle ymmärrettävään muotoon.




Olenkin erittäin tyytyväinen, että Kallio voitti vuoden 2015 J.A. Hollon käännöspalkinnon työstään. Palkinto jaetaan vuosittain "erityisen korkeatasoisesta tietokirjasuomennoksesta tai pitkään jatkuneesta ansiokkaasta tietokirjallisuuden suomentamistyöstä".

Olen ehkä kolmen viimeisen kirja-arvostelun kohdalle sanonut, että "kirja on myös esineenä hieno", mutta katsokaa nyt sitä. On se vaan hieno tämäkin. Sisältö on jaettu osiin. Keskustelut ovat kirjan ydin ja erilaiset pohdinnat historiasta sekä kartoitus kungfutselaisuuden nykyisyydestä muodostavat muita osia. Kirjaa piristävät myös perinteiset kiinalaiset tussipiirustukset (joiden nykyversioita voi muuten edelleen nähdä Hammershøi-näyttelyn yhteydessä Amoksella).

Kungfutselaisuus on Itä-Aasian tärkein tärkein historiallinen oppisuunta. Se on lähtöisin Mestari Kongin ajatuksista noin kahden ja puolen vuosituhannen takaa ja elää yhä tasapainossa jopa nykykiinan valtavan talouskasvun rinnalla. Kallio sanoo, että kommunistinen puolue tietää, ettei sillä ole tarjota kannattajilleen varsinaista arvomaailman pohjaa ja myös siksi se nojaa perinteiden varaan. Etenkin kungfutselaisuuden harmonian käsite on tärkeä ja puolue ilmoittikin vuonna 2005, että Kiinasta rakennetaan "sosialistinen ja harmoninen yhteiskunta".





Keskustelut toimivat monella tasolla. Ne ovat mielenkiintoinen portti historiaan, uskontoihin ja filosofiaan. Ne ovat syvän moraalisia pohdintoja, joissa Mestari Kong (Kungfutse) puhuu opetuslapsilleen.
"V.27 Mestari sanoi: "Annan periksi! En ole kohdannut ketään, joka nähdessään omat virheensä pystyisi syyttämään niistä itseään"."
Keskusteluissa on monia käsitteitä, jotka voivat helposti jäädä väärinymmärretyiksi ilman Kallion kirjassa tarjoamia selityksiä. Näitä ovat muun muassa kunniallisuus, perinnäistavat, kuuliaisuus, uskollisuus, oikeellisuus, huomaavaisuus tie ja yksi lempikäsitteistäni kirjassa eli "herrasmies".
"V.18 Mestari sanoi: "Kun luonne peittoaa hienostuneisuuden, on tuloksena pelkkä maalaismoukka; kun hienostuneisuus peittoaa luonteen, on tuloksena pelkkä hovikirjuri. Vasta kun luonne ja hienostuneisuus ovat tasapainossa, on tuloksena herrasmies"."
"VII.37 Mestari sanoi: "Herrasmies edistää monimuotoisuutta, vähäpätöinen mies pitää yllä nurkkakuntaisuutta"."
Useiden itämaisten uskontojen mukaisesti kungfutselaisuus ei ole samalla tavalla jäykkärakenteinen järjestelmä kuten monet länsimaiset uskonnolliset vastaparinsa. Uskonnot ja oppiminen ennemminkin punoutuivat yhteen ja kungfutselaisuudessa on jalansijansa myös kriittiselle ajattelulle. Mestari Kongin jälkeen kungfutselaisuus jakautui mestarien Xunzin ja Mengzin "koulukuntiin". Nykyaikana Xunzin koulukunta on saanut uutta kannatusta ehkä juuri sen taikauskon kieltävän rationalisminsa ansiosta.
"XIX.5 Zixia sanoi: "Sellaista, joka muistaa joka päivä, mitä ei vielä tiedä, eikä unohda osaamaansa kuukausienkaan kuluttua, voi sanoa opinhaluiseksi"."
"XI.4 Mestari sanoi: "Voi Huita! Hänestä ei ollut minulle apua, sillä hänellä ei ollut koskaan vastaansanottavaa puheisiini"."
Kallion kirja on sekä historiallinen että ajankohtainen. Se valottaa Keskustelujen historian merkittävällä tavalla, mutta samalla muistuttaa kungfutselaisuuden tekevän parhaillaan uutta tulemista Kiinassa ja Etelä-Koreassakin. Kungfutselaisuuden renesanssi voidaan nähdä niin poliittisena kuin kulttuurillisenakin tapahtumana ja etenkin kirjan lukemisen jälkeen tulevaisuuden kehitys alkaa kiinnostamaan.

Vaikka kirjassa on melko vaikeatajuisiakin kohtia, niin voi sitä kuitenkin suositella kaikille. Jo pelkästään kungfutselaisuuden monipuolinen filosofia, joka Keskusteluiden aforisminkaltaisista pätkistä tulee esille, on kirjaan tarttumisen arvoista. Jos siis haluat tietää mitä esimerkiksi tarkoittaa uuskungfutselaisuus tai vulgaarikungfutselaisuus, niin kannattaa etsiä tämä kirja kätösiin.



Mestari Kongin Keskustelut - Kungfutselaisuuden ydinolemus, Jyrki Kallio, 2014, Gaudeamus, arvostelukappale

10.4.2015

Miesten kirjakritiikki ja naisten kirjabloggaus?






Guardian uutisoi tiistaina miten kirjallisuukritiikki on pääsääntöisesti miesten kirjoittamaa, miesten kirjallisuudesta. Tänään myös Helsingin Sanomat tarttui aiheeseen ja huomasi saman epätasapainon omassa toiminnassaan. Räikeimmäit erot miesten hyväksi olivat The London Review of Booksilla (78% mieskriitikoita) ja The New York Review of Booksilla (74% mieskriitikoita). Hesarilla verrattain mieskriitikoiden osuus oli 64%.

Luvut ovat kuitenkin Helsingin Sanomien mukaan ainakin tasoittumassa ja itsekään en tässä näe varsinaista syytä nousta barrikadeille. Lähinnä näen trendin mielenkiintoisena. Naiset ovat kirjojen suhteen tärkeämpi kuluttajaryhmä ja lukijoina siis ylittävät lukumäärällisesti miehet. Samoin naisten kirjoittama kirjallisuus valtaa yhä enemmän bestseller-listoja. Missä siis naiskriitikot ovat?

Entä seuraako tämä trendi myös kirjablogien maailmaan? Jos kerran kaupallisessa mediassa kirja-arvostelut ovat miesten käsialaa, niin ehkä olisi loogista ajatella lukujen seuraavan myös ei-kaupalliselle puolelle.

Kävin läpi Facebookin Kotimaiset Kirjablogit-ryhmän luettelon, joka on hyvin kattava listaus maamme kirjablogien kentästä. Katsoin joka kolmannen blogin kirjoittajan tiedot ja tämän otannan perusteella laskin kuinka suuri osa suomalaisista kirjablogeista on naisten laatimia.

Oli hieman yllättävää, että nyt tuloksena olikin jopa 91 % naisbloggaajia. Miesten laatimat kirja-arvostelut kattaisivat siis vain noin 9% Suomen blogikentästä. Kyseessä on siis melkoinen ero kaupallisen median tuottamiin arvosteluihin.

Bloggaajat eivät kuitenkaan ole kriitikoita. Emme tuota ammattimaista sisältöä vaan sijoitumme jonnekkin kriitikoiden ja lukijoiden hämärään välimaastoon. Näin ollen luvut täsmäävät. Naiset lukevat enemmän, joten naiset tuovat ajatuksiaan kirjoista herkemmin myös blogimaailmaan.

Toisaalta voisi olettaa, että kirja-arvostelun laatiminen ammattimaisesti ja harrastusmielessä noudattaisi edes jonkin verran samankaltaisia kaavoja myös sukupuolijakautumaltaan. Missä ovat siis miesbloggaajat?

En lähde arvuuttelemaan vastauksia näiden erojen syiksi. Taide itsessään ei katso sukupuolikiintiöitä ja harvoin kirjaan tarttuessa ensimmäinen valintaperustelu on kirjailijan sukupuoli. Haluan vain tuoda esiin miten tämänkaltaisia näennäisen sattumanvaraisia tilastollisia eroja silti syntyy.

Olen itse pyrkinyt lisäämään naiskirjailijoiden määrä lukulistallani tänä vuonna. Tästä huolimatta olen huomannut, että se 60 %:n ylivalta mieskirjailijoilla vain säilyy listallani tietoisista ponnisteluista huolimatta. Syytä tälle en rehellisesti voi sanoa löytäneeni.

Erona kaupallisen kritiikin ja kirjabloggauksen välissä voisi kuitenkin nähdä tietynlaisena intohimona tekemiseen. Kirjablogin kirjoittajalta vaaditaan pääsääntöisesti aitoa rakkautta lukemiseen. Analyyttisen mielen lisäksi halutaan kuulla myös bloggaajan oma, persoonallinen ääni. Ehkä tästä löytyy se ero. Jostain syystä naiset tuntevat suuremmin kirjoja kohtaan? Tai miehet eivät halua näyttää tunteitaan edes kirjoja kohtaan julkisesti? Paitsi jos siitä maksetaan tietty.



3.4.2015

Brahmsin tarina heräsi henkiin Taidetehtaalla





Porvoon Taidetehtaalla esitettiin Brahmsin konsertti, jossa kuultiin tämän "Ein deutsches Requiem", eräs kaikkien aikojen suosituimmista kuoroteoksista.

Koska itseäni kiehtovat erilaiset tarinat, niin otin tästä mahdollisuuden tutustua tarkemmin tuohon kuuluisaan säveltäjään. Marssin kirjastoon ja päätin poimia hyllystä mielenkiintoisimman näköisen, elämänkerrallisen teoksen Brahmsista. Huomasin kuitenkin etteivät hyllyt varsinaisesti notkuneetkaan tietoa kyseisestä herrasta. Itseasiassa ainoa löytämäni kirja oli hyvin ohuenlainen ja vieläpä ruotsinkielinen.

Brahms, Peter Latham, 1948, uusittu painos 1975, J.M. Dent & Sons
Olin melko yllättynyt vähäisestä tiedosta, jota Brahmsista löysin, mutta ilmeisesti vika ei ollut täysin lähikirjastoni vaan Brahmisista löytyy ylipäätään suhteellisen vähän kirjallisuutta verrattuna joihinkin kollegoihinsa. Yksi syy vähäiseen tiedonkeruuseen Brahmsin osalta on se, että tämä tuntui aktiivisesti piilottelevan tietoa itsestään. Brahms hävitti suuren osan kirjeenvaihdostaan ja jopa sävellyksistään. Otin siis avuksi erinäiset kirjakaupat ja artikkelit tämän tarinan avaamiseen. Löysinkin esimerkiksi Peter Lathamin teoksen "Brahms", jota useassa lähteessä suositeltiin kattavana teoksena itse henkilön elämästä.

Kirja on 70-luvulta ja jo itsessään mielestäni hieno lisä kirjahyllyyn. Postikulujenkaan kera en edes joutunut siitä maksamaan kuin muutaman euron. Kirjan ja muutaman artikkelin avulla pääsin siis avaamaan tämän salaperäisen säveltäjän elämää.

Oli onni, että Brahms sattui pitämään musiikista, muusikon rooli nimittäin valittiin tälle jo syntymästä. Brahmsin vanhemmat kasvattivat tätä musiikkiopintoja varten jo nuoresta lähtien ja havaittiinkin pojasta löytyvän luonnollista lahjakkuutta. Toinen onnenpotku kävi kun Brahms sai Hampurin parhaan musiikinopettajan omaksi opettajakseen, Eduard Marxsenin. Tämän neuvoa hän tuli arvostamaan myöhemmällä iälläänkin ja hyväksytti Marxsenilla sävellyksiänsä. Onneksi Marxsen hyväksyikin esimerkiksi myös eilen kuullun Requiemin. Ison osan Brahmsin tuotannosta pelätään tuhoutuneen tuon itsekriittisen taiteilijan omien käsien kautta.

Säveltäjänä Brahms oli samaan aikaan traditionaalinen ja innovatiivinen. Tämän on sanottu kuuluvan niin sanotun "kolmen ison B:n joukkoon eli Brahms, Bach ja Beethoven. Brahms kasvatti ison parran myöhemmällä iällä, poltti isoja havannalaisia sikareja ja tämän hahmo herätti kunnioitusta. Hän rakasti kahvia ja olutta, oli likinäköinen ja kärsi migreeneistä.

Brahms oli introvertti, joka näkyi tämän keskustelussa, työssä ja kirjeenvaihdossa. On sanottu tämän "mielen katsovan sisäänpäin". Hän oli kuitenkin monella tapaa lämmin ja leikkisä ihminen. Brahms rakasti pieniä käytännönpiloja (kuten kumolleen kaatuvaa keinutuolia, johon usein houkutteli vieraitaan istumaan) ja harrasti lähes salaa monenlaista hyväntekeväisyyttä. Isälleen tämä esimerkiksi neuvoi kääntymään tietyn säveltäjän musiikin puoleen aikojen käydessä kovaksi ja isän yllätykseksi tämä löysi säveltäjän töiden välistä useita pankkilappuja, jotka kirjaimellisesti auttoivat tämän tosiaan vaikeiden aikojen yli.

Kuva Lathamin kirjasta "Brahms"
Brahms oli "pienen ihmisen puolella". Vaikka tämä kuului osaltaan aikansa seurapiireihin, arvosti tämä alempien luokkien kamppailua läpi elämänsä. Uskonnolliselta vakaumukseltaan Brahmsin usein sanotaan olleen agnostikko ja vaikka esimerkiksi pääsiäisenä Taidetehtaalla kuultu Requiem on vahvasti uskonnollinen teos, niin Brahms itse ei osoittanut välittävänsä tekstin uskonnollisesta puolesta suuresti. Näin hänen voi sanoa olleen jo aikanaan suuri humanisti ja ihmisenä, joka sanoi kieltävänsä jumalan olemassaolon kokonaan, voisi tämän suoraan myös sanoa olevan ateisti.

Tämän tiedämme Brahmsista, mutta tämän tarina kuitenkin käy kiinnostavaksi jo aiemmin. Ollessaan 12-vuotias Brahms opetti jo itse pianonsoittoa muutamille oppilaille. Tästä ei kuitenkaan saanut paljoa rahaa eikä Brahmsin perhe ollut missään nimessä varakas.


Niinpä tämä päätyi urallaan vaiheeseen, josta ei paljon ole Brahmsin suhteen puhuttu. Tämä nimittäin joutui esiintymään Hampurin satamassa ilotalon ja kapakan yhdistelmässä, jossa tämä esitti populaareja tanssikappaleita juoppojen ja ilotyttöjen ympäröimänä. Toki on mielestäni jollain tapaa romanttista, että juuri tästä nuoresta kapakkapianistista nousi yksi suurimmista säveltäjistä.

Valitettavasti tämä aika jätti Brahmsiin erityislaatuisia naisvihan tunteita, jotka esimerkiksi eräillä seurapiirikutsuilla purkautuivat epätoivoiseen saarnaan tuota sukupuolta vastaan (kohtaus, jonka Brahms kuitenkin kutsujen emännän kanssa myöhemmin sopi). Prostutioidut kuitenkin saivat tältä edelleen myöhemmällä iällä huomiota. Naimisiin Brahms ei ikinä mennyt.

Brahmsin kertomuksen rivien välistä voi kuitenkin löytää rakkaustarinan. Tämä oli monella tapaa vaikea ihminen. Ihmiset joutuivat olemaan hieman varpaillaan tämän lähettyvillä eikä Brahms juuri välittänyt miten tämän sanat resonoivat toiseen ihmiseen. Naiset eivät saaneet tältä suuremmin romanttista huomiota eikä tämä juuri kiinnittänyt esimerkiksi pukeutumiseensa huomiota. Tämä päinvastoin kulutti loppuun asti paikkoja täynnä olevat vaatteensa, niin että voimme kuvitella tämän olleen eräänlainen korkeakulttuurinen boheemi aikanaan.

Yksi nainen kuitenkin varasti Brahmsin huomion. Muusikko ja säveltäjä Clara Schumann oli säveltäjä Robert Schumannin vaimo. Keväällä 1853, Vasta 20-vuotias Brahms saapui vieraana näiden kotiin ja pianonsoitollaan saavutti molempien suosion ja Brahms asettuikin näiden taloon asumaan. Tästä alkoi pitkäaikainen ystävyys pariskunnan kanssa, jota kuitenkin horjutti Robertin sairastuminen. Tämä alkoi nähdä näkyjä, jotka vaihtelivat enkelimäisistä ilmestyksistä demoneihin. Vuonna 1854 tilanne oli jo niin paha, että Robert yritti itsemurhaa heittäytymällä Rein-jokeen. Tämä saatiin pelastettua vastoin omaa tahtoaan ja lyhyen loppuelämänsä Robert eli mielisairaalassa, jossa kuoli vuonna 1856. Clara näki miestään enää kerran, vain pari päivää ennen Robertin kuolemaa.

Brahmsilla oli ristiriitaisia tunteita. Hän puhui Clarasta rakkaanaan ja näiden välillä oli kirjeenvaihtoa, jota voisi luonnehtia hyvinkin kiihkeäksi. Toisaalta Robert oli tälle myös tärkeä ihminen ja esikuva. Clara oli Brahmsia myös huomattavasti vanhempi ja piti suhdetta siltäkin osin epäsopivana. Claran ja Brahmsin välillä ei ikinä tietääksemme ollut fyysistä rakkaussuhdetta, mutta se tekee tarinasta vain vahvemman. Ehkä Brahms valitsi elämän yksinäisyydessä mieluummin kuin ilman aitoa rakkautta.


Requiem Taidetehtaalla toimi tavallaan tuon rakkaustarinan soundtrackina. Kun se ensimmäistä kertaa esitettiin vuonna 1867 Bremenin katedraalissa, oli päivä merkkipaalu Brahmsin elämässä. Teoksen myötä Brahms sai viimein tunnustuksen sinä mestarina, jonka muutamat aikalaiset olivat jo tälle antaneet.

Voidaan kuitenkin ajatella, että päivällä oli myös henkilökohtaisempi merkitys Brahmsille. Vaikka usein esimerkiksi Brahmsin äidin kuolemaa on pidetty mahdollisena inspiraationa tämän Requiemille, niin tämä tuskin ainakaan sen alullepaneva voima oli. Ainoa iso tapahtuma Brahmsin elämässä säveltämisen alkuvaiheilla olisikin ollut tämän ystävän, Robert Schumannin kuolema.

Kun konsertti  Bremenissä oli alkamassa käveli Brahms vielä katedraalin ovelle ja siellä tämä näki Claran kävelevän portaita ylös. Tavallisesti vakavamielisen Brahmsin nähtiin taluttavan Claraa istumaan paikalleen leveä hymy kasvoillaan. Tätä tapahtumaa oli hankala olla ajattelematta nyt lähes puolitoista vuosisataa myöhemmin Taidetehtaalla.


Taidetehdas tilana oli täydellinen konsertille. Olen aina pitänyt vanhan Fiskarsin tehtaan tunnelmasta ja se on paikka, jossa jo lapsena tuli leikittyä ja nuorena myös käytettyä eri tavoin kulttuuritilana. Nykyinen Taidetehdas on kuitenkin moderni ja huoliteltu keskus, jossa kuitenkin on jätetty sitä vanhaa rapistunutta tunnelmaa jäljelle. Blogiinkin olen tehtaan tapahtumista kirjoitellut muun muassa joulumarkkinoiden ja hienon sananäyttämön yhteydessä.


Sain Taidetehtaan puolesta lipun konserttiin ja saliin astuessani huomasin ilokseni istumapaikan olevan juuri sopivalla etäisyydellä lavasta niin, että pystyin seuraamaan koko orkesteri, mutta erottamaan myös yksittäiset soittajat. Sali oli selkeästi loppuunmyyty ja ihmiset olivat silmin nähden hyvällä tuulella pääsiäisen lomista ja konserttisalin tunnelmasta.

Kapellimestari Esa Heikkilä astui orkesterin eteen ja hiljaisuus valtasi salin. Musiikin alkaessa kulkivat pienet kylmät väreet selkänahassani. Sali täyttyi musiikista ja pääsin ensimmäistä kertaa kuulemaan Brahmsin sävellyksen muutoin kuin Spotifyin välityksellä. Lohjan kaupunginorkesteri esiintyi uskomattoman harmonisesti ja sanomattakin lienee selvää, että vaikutus oli hieman erilainen. Tunsin kuinka konserttia varten kasatun Uusimaa-kuoron räjähtäessä täyteen voimaansa koko sali pidätti aina hetken aikaa henkeään. Sopraano Tuuli Takala ja baritoni Juha Kotilainen esiintyivät vuorollaan ja täydensivät jo upean konsertin valloittavalla tyylillä.

Mikään ei tuo tarinoita yhtä hyvin henkiin kuin musiikki. Ajatus Brahmsista, Clarasta ja näiden elämästä sitoi menneisyyden nykyisyyteen konsertin kautta. Musiikki tai tarinat eivät tarvitse toisiaan elääkseen, mutta näiden yhdistelmä on aina jotain suurempaa kuin osiensa summa.

Requiem ei ole niin uskonnollinen teos kuin usein ajatellaan. Kokoonnuime Taidetehtaalle kuuntelemaan teosta juuri pääsiäisenä, kristityn maailman tärkeimpänä juhlana. Kuten mainittu, niin Brahmsin arvomaailma oli huomattavan humanistinen ja ateistinenkin. Requiemia tämä ei tarkoittanut kuolleille, koska nämä eivät haudassa rukouksia tarvitsisi. Teos on tehty enemmänkin jälkeenjääneiden lohduksi.

Perinteisesti requiemit perustuivat latinalaisiin messuihin, mutta Brahms halusi erityisesti tehdä omastaan saksankielisen. "Ein deutsches Requiem"-nimen sijasta tämä jopa mainitsi, että se olisi voinut olla aivan hyvin "Ein menschliches Requiem", ei siis vain saksalainen vaan nimenomaan humanistinen messu. Tämä jopa valitsi tekstit tarkkaan sen mukaan, että sanaa Kristus, ei teoksessa kuultaisi (englanninkieliseen käännökseen tämä on kuitenkin lisätty). Brahms ei uskonut jumalaan eikä aina itseensäkään. Ihmiseen tämä kuitenkin asetti luottamuksensa ja tämä tekee hänestä modernin ja humanistisen ihmisen, joka mielestäni vain lisää teoksen arvoa.








1.4.2015

Hammershøi - Hiljaisuuden maalari



Sisäkuva taiteilijan kodista, 1905


Pari vuotta sitten totaalisesti ihastuin Tanskalaisen taiteilijan Vilhelm Hammershøin (1864-1916) rauhallista melankoliaa tihkuviin maalauksiin. Taiteilija tuntui kuitenkin olevan Suomessa melko vähän arvostettu ja kun kuulin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisevan Hammershøi-kirjan, niin olin luonnollisesti innoissani.

Kirja koostuu taiteilijan ja tämän työn esittelystä sekä kirjeenvaihdosta suomalaisen taiteilijan Paul Osipowin ja Ruotsalaisen taiteilijan Ola Billgren välillä, jossa nämä keskustelevat Hammershøin taiteesta ja merkityksestä.

Hammershøin maalauksia on kirjassa useina värikuvina ja tämän työstä saa melko kattavan läpileikkauksen. Kirja itsessään on kaunis esine ja maalausten tarkastelu vaikka työpöydän ääressä on jotain mihin saa kulumaan yllättävän paljon aikaa. Vaikka Hammershøin tyyli on verrattain minimalistinen, niin maalauksissa on jotain maagista mikä vangitsee puoleensa pitkäksi aikaa.

Hammershøi kuvaa maailmaa persoonallisella tavalla. Näemme tämän maalauksissa palan aikansa porvarillista maailmaa etenkin tämän herkissä sisäkuvissa, jotka mielestäni luovat hänen työnsä rungon.

Se mistä erityisesti pidän tämän sisäkuvissa ei löydy suoraan kuvasta vaan siitä mitä tämä on jättänyt kuvasta pois. Hammershøi ei anna todellisuuden rikkoa luomaansa illuusiota siitä hiljaisesta symmetriasta, johon jatkuvasti pyrkii. Tämä käytti valokuvia apunaan maalatessa, mutta ei toistanut näkemäänsä suoraan vaan "retusoi" kuvia maalatessaan. Muutti yksityiskohtia ja loi aivan omanlaistansa tunnelmaa. On kiehtovaa miten tämän koko maailma koostuu paloista, joita on ikään kuin jätetty kuvaan valintaprosessin kautta.

Hänen kuvansa ovat sommittelultaan suorastaan geometrisia ja myös Billgren ja Osipow kiinnittävät kirjeenvaihdossaa huomiota Hammershøin tapaan sommitella kuviansa sarjaan suorakulmioita. Maalausten tunnelma on koko ajan hieman todellisuutta täydellisempää. Huoneet tasapainoisempia ja valo pehmeämpää.

Eräs taiteilijan tunnusmerkki löytyy Hammershøin tavasta asettaa sisäkuviinsa naishahmo, josta yleensä pääsemme näkemään vain niskapuolen. Nainen seisoo selin katsojaan ja voimme vain arvuutella mitä tämä on tekemässä. Tämä hahmojen kasvottomuus luo kuvaan arvoituksellista tunnelmaa, jota joku voisi melkein kutsua pahaenteiseksi. Itse näen tämänkin elementin kuitenkin vain sitovan maalaukset tiiviimmin niihin rauhallisiin tuokioihin, joita Hammershøi on selkeästi yrittänyt vangita. Osaltaan tämä tapa myös tuo mielestäni kuviin jonkin verran leikkisyyttä ja voin lähes kuvitella Hammershøin hieman hymyilleen näitä hahmoja maalatessaan.

Hammershøi maalasi myös maisemia ja muutamia muotokuvia. Näissäkin on nähtävissä tämän tarve noudattaa itselleen ominaisia geometrisia muotoja sekä vaimennettuja värimaailmoja. En oikeastaan ollut aiemmin kiinnostunut tämän maisemista, mutta nyt huolellisemman tarkastelun jälkeen olen löytänyt niistä saman hiljaisuuden tunteen ja tasapainon, jonka sisäkuvistakin.

Kirjeenvaihto Osipowin ja Billgrenin välillä on nautinnollista luettavaa. Se myös sitoo Hammershøin nykyaikaan, sillä kirjeenvaihto sijoittuu 1990-luvulle. Etenkin Billgrenin tyyli kuvata Hammershøin maalauksia lähentelee välillä jo psykoanalyysia ja tämä vie analyysinsa melko pitkälle. Miesten välinen kommunikaatio on erittäin asiantuntevaa ja hienostunutta ja lukijalle on onni päästä osalliseksi tästä ajatustenvaihdosta.

Esimerkiksi taiteilijoiden keskustelu Hammershøin maalauksesta "Aasian kauppakomppanian rakennuksia", oli erityisen antoisa. Se sai näkemään tästä näennäisen yksinkertaisesta maalauksesta, jossa kaksi lähes identtistä rakennusta kehystävät tyhjää maisemaa, paljon mitä ei aiemmin tullut ajatelluksi.
"Utopian, jonka kasvot me kohtaamme samaan aikaan juhlavien ja ahdistavan triviaalien, Tanskan pääkaupungissa sijaitsevien vanhojen rakennusten valeasussa", 
kuten Billgren kirjoitti.


Hammershøi työnsä äärellä


Kirja kulkee käsi kädessä näyttelyn kanssa. Haluaisinkin tähän väliin melko vahvasti painottaa että, Amos Andersonin taidemuseossa 18.5 asti esillä oleva Hammershøin näyttely on todella käymisen arvoinen tapahtuma. Samalla voi katsastaa myös Kiinan Muuttuvat Maisemat-näyttelyn, joka esittelee inspiroivaa tussimaalausta modernilla otteella. Molemmat ovat erityislaatuisia näyttelyitä.

Muistan elävästi nuorena nähneeni esimerkiksi Andy Warholin ja Salvador Dalín näyttelyt, jotka tekivät minuun yhtä merkityksellisen vaikutuksen, kuin esimerkiksi Sex Pistolsin tai Robert Plantin näkemisen livenä. Nämä taiteilijat ovat minulle kuin rocktähtiä. Hammershøin näyttelyssä tunsin samanlaisen kipinän sisälläni.

Kiersin koko Amos Andersonin taidemuseon kerroksen läpi, maalaus maalaukselta, ja jätin tahallani kerroksen, jossa Hammershøin näyttely oli, viimeiseksi. Sokeriksi pohjalle. Näyttelytila oli itsessään kuin Hammershøin maalauksen sisätila ja sopikin mielestäni täydellisesti tämän taiteen esittämiseen. Suuremmissa saleissa ei välttämättä olisi saavutettu sitä intiimiä tunnelmaa, jonka nämä maalaukset vaativat.

Esillä oli monia teoksia, joista Paul Osipow ja Ola Billgren olivat keskustelleet. Heidän puheensa kuitenkin pääsääntöisesti koski tauluja, joita nämä olivat nähneet vain harvoin ja tunsin itseni todellisesti etuoikeutetuksi niin monen Hammershøin maalauksen keskellä. Erityisesti kirjassa keskustellut teosten vahvat kehykset ja tapa, jolla esittelytilan valo vaikutti teoksiin, tuli nyt viimein konkreettiseksi Amoksen huoneita kiertäessä.

Oli upeata päästä näkemään pieniä yksityiskohtia ja  Hammershølle tyypillistä "töpöttävää" siveltimenjälkeä, jota kirjoista on hankala hahmottaa. Myös teosten näkeminen oikeassa koossa antaa luonnollisesti aivan toisenlaisen vaikutelman kuin kirjan kuvaa katsellessa. Tunnelma Hammershøin saleissa olikin aistittavan erilainen. Ihmiset luontaisesti jotenkin hiljentyivät tämän teosten äärellä. Kaikki hidastui. Olisi mahdotonta yrittää kuvailla sanoin mistä tämä maalausten tunnelma ammentaa voimansa.

Hammershøista on kirjoitettu muitakin kirjoja ja toivon pääseväni vielä tutustumaan niihin laajemmin. Esimerkiksi Amos Andersonilla on myytävänä parhaillaan teos "Hammershøi and Europe". Suosittelen myös Michael Palinin lyhyttä dokumenttia, jossa tämä kulkee Hammershøin jalanjäljissä muun muassa Strandgade 30:ssä, jossa tämän hienoimmat sisäkuvat ovat maalattu. Dokumentti on nähtävissä myös Youtubessa. Toivon myös pääseväni pian uudestaan näkemään tämän näyttelyn sillä edelleen se jätti valtavan määrän kysymyksiä jälkeensä. Onneksi pääsen kirjan kuvien kautta aina palaamaan näyttelyyn sillä joka Amoksessa nähty maalaus löytyy siitä koko sivun värikuvana.


Sisäkuva, Piano ja mustiin pukeutunut nainen, Strandgade 30, 1901



Vilhelm Hammershøi - Hiljaisuuden Maalari, Timo Valjakka (toim.), Susanna Luojus (toim.), 2015, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Arvostelukappale, Kuvat Amos Anderssonin taidemuseo.