11.5.2015

Wenla Männistö kirjan sivuilla ja Kansallisteatterissa









Wenla Männistö oli kirjana pieni kummallisuus. Olin paikalla kuuntelemassa kun kirjailija Riina Katajavuori puhui siitä Porvoon Taidetehtaan sanaklubilla sekä Kansallisteatterin klubi-illassa. Ideana kirjassa on modernisoida Aleksis Kiven Seitsemän Veljestä nykypäivään. Tämän pohjalta pelkäsin, että saan luettavakseni tarinana, jossa Aku Ankan tyyliin tuodaan tarina suoraan nykypäivään sellaisenaan ja naureskellaan ikäkausien erilaisuudelle muutamien kiintopisteiden kautta. Katajavuori ei kuitenkaan siirtänyt tarinasta sitä aivan yksinkertaisinta perusrakennetta nykymaailmaan vaan tämä onnistui siirtämään Seitsemästä Veljeksestä jotain syvempää.


Tarinan henki säilyi Wenla Männistössä. Seitsemän Veljeksen olemus ja hyvin tietynlainen suomalainen kulttuuri, jota se edustaa, muodostaa vakaan rungon Katajavuoren tekstiin. Tämän rungon ympärillä kirjailijalla onkin suuri vapaus lähteä moneen suuntaan ja niin nyt tehdäänkin. Viittauksia moderniin populaarikulttuuriin tehdään runsaasti ja itsetarkoituksellisesti. Tarina on vahvasti sidottu nykyajan ilmiöhin, peleihin, elokuviin ja tv-sarjoihin. Tämä oli mielestäni melko uhkarohkea veto Katajavuorelta, mutta onnistunut sellainen. Tapa, jolla hahmot puhuvat näistä ilmiöistä on niin luonnollista ja tuttua, että viittausten käyttö muuttuu perustelluksi.

Ei ole väliä kuka kirjassa puhuu ja mistä puhuu sillä se tietty suomalainen fatalistinen sävy välittyy kyllä vahvasti. Kertojia Wenla Männistössä on useita ja niiden vuoro vaihtelee näytelmän tavoin. Ne seitsemän veljestä sieltä löytyvät vaikka perhesuhteet ottavatkin modernilla tavalla moninaisemman muodon. Pääpaino on kuitenkin virkistävästi eri naishahmoilla. Näistä ehkä kiinnostavin on poikien kuollut äiti Alli Jukola, joka "pilvenreunalta" kommentoi poikiensa tekemisiä.

"Minä katson täältä heitä ja toisinaan he minua. En johdata, en ohjaa, tarkkailen vain. Teen havaintoja, en tulkitse. En työnnä tunteitani heihin enää, kaikki on ollut mikä on ollut ja leiviskä hoidettu niin kuin parhaaksi taisin. En kiristä, en purista, en komenna, en säksätä. En kerää en korjaa en kata en vaivaa en pese en ripusta en muistuta en petaa. (En unohda en suutu en huuda.)"

Muita hahmoja ovat nimihahmo itse Wenla Männistö, joka naapuritalosta seuraa Jukolan katraan edesottamuksia ja itsekin niihin ottaa välillä osaa. Wenlan äiti, Marja Männistö salailee Wenlalta tietoja tämän isästä, mutta näiden välinen suhde välittyy kuitenkin hyvin vahvana ja elävänä kirjan sivuilta. Vaikka Wenla on nimihahmo, niin tämä kuitenkin jää sekä Allin hahmon varjoon että myös kylvettäjä Kajsa Rajamäen varjoon. Kajsan hahmossa on jotain niin anteeksipyytelemätöntä ja rehellistä, että tämän ajatuksia on todella ilo lukea. Nämä käsinkosketeltavan aidot naishahmot ovat ehdottomasti kirjan parasta antia sen rajoja rikkovan juonikehityksen kera.

Kuva: Kansallisteatteri

Wenla Männistö on löytänyt tiensä myös Kansallisteatterin lavalle Mika Myllyahon ohjaamana. Mielenkiintoista on, että Wenlaa itseään tuskin mainitaan vaan näytelmässä keskitytään Allin pohdintoihin siellä kuoleman toisella puolen. Esityksen nimi on Alli Jukolan Tarina ja esitys on toteutettu Paula Siimeksen tulkitsemana monologina. Täytyy sanoa, että ratkaisu muuttaa moniääninen tarina yksiääniseksi on jotain mitä ei olisi ihan ensimmäisenä tullut mieleen. Vaikka tämä tyyli tietenkin muuttaa paljon yksityiskohtia kirjasta, niin tunnin pituinen näytelmä toimii loistavasti.

Allin kertoma tarina tuntuu tutulta. Katsomoon välittyy selkeästi tunne, että nyt puhutaan omasta kulttuurista oman kulttuurin kielellä. Puhe veljeksistä on rakastavaa ja kaihoisaa ja Siimes hyvin pienillä eleillä tuo Willensaunan lavalle hahmon, joka on päästä varpaisiin todellinen äiti. Näytelmä ei tarvitse isoja lavasteita tai suuria tehosteita. Taustalla näkyvä sukupuu pitää tarinan helposti seurattavana ja pienet videoteokset luovat hienovaraista tunnelmaa. Samuli Laihon säveltämä musiikki soljuu taustalla ja välillä Siimes puhkeaa lauluunkin. Nämä laulut ovatkin jo osa kirjaa, jota myös rytmitettiin pienillä lyriikan pätkillä.

Juuri tämänkaltaiset kirjat tekevät pyrkimykseni lukea enemmän suomalaista kirjallisuutta tavoittelemisen arvoiseksi. Oli mahtavaa päästä seuraamaan tarinan elämän jatkumista teatterissa.




Wenla Männistö, Riina Katajavuori, 2014, Tammi, arvostelukappale

Alli Jukolan Tarina, Kansallisteatteri, Ohjaus: Mika Myllyaho, Esiintyjä: Paula Siimes, Musiikki: Samuli Laiho, Medialippu

1 kommentti:

  1. Minä pidin kyllä eniten Wenlasta, hieman hupsusta mutta silti jotenkin viisaasta ja raikkaasta. Kuuntelin tämän tosin äänikirjana ja tuntui, että Wenla nimenomaan heräsi sitä kautta eloon ja lentoon. Alli Jukolan tarinasta muistin vain osia tätä kuunnellessani, paljon tuli uutta, hyvin kuitenkin toimivat parina esitys ja kirja.

    VastaaPoista