Kaikki se valo jota emme näe
Tätä kirjaa oli mukava lukea. Se oli oikeastaan salakavalasti kutsuva jo ennen kuin sanaakaan oli edes luettu. Tottakai tähän vaikutti osaltaan, että kirja voitti tänä vuonna Pulitzerin ja tarina itsessään tuntui houkuttelevalta, mutta jo kirjan värit, olemus ja isot sivut tekivät siitä yksinkertaisesti miellyttävän lähestyä. Samoin kirjan tiheä rytmitys kahden päähenkilön välillä toi lukukokemukseen sellaista raikasta välittömyyttä, että kirja on täydellinen seuralainen vaikka kahvilaan tai rannalle. Tämä on mielestäni siis oiva kesäkirja rankoista teemoistaan huolimatta ja Stonerin ohella ehdottomasti vaikuttavin lukukokemukseni tänä vuonna.
Toinen maailmansota toimii kehyksenä kirjan tapahtumille. Saksa on valloittanut Ranskan ja näiden molempien maiden ihmisistä pääsemme seuraamaan tekniikasta kiinnostuneen nuoren saksalaisen Wernerin ja ranskalaisen lukkomestarin tyttären, sokean Marie-Lauren elämää. Werner ajautuu SS-yksikköön, jonka tarkoituksena on napata "terroristien" radiolähetyksiä. Marie-Laure puolestaan saa haltuunsa jalokiven, jonka kirouksen kerrotaan suojelevan haltijaansa, mutta tuovan epäonnea tämän läheisille. Vaikka Marie-Lauren mielipiteet kirouksesta ovat ristiriitaiset, on jalokivellä kuitenkin selkeä vaikutus tämän ajatuksiin.
"Eivät kiroukset ole totta. Maapallo on magmaa ja mannerten kuorta ja valtamerta. Painovoimaa ja aikaa. Eikö niin?"Marie-Laure päätyy Ranskalaiseen Saint-Malon linnoituskaupunkiin isosetänsä Etiennen hoivaan tämän isän tekemän kaupungin pienoismallin kanssa. Kirjan tarina liikkuu kuin se olisi sarja tapahtumia tuossa pienoismallissa. Kaikki tapahtuu lyhyissä miniatyyrisissä pätkissä ja pienoismalli toimii kuin tarinan näyttämönä. Kirjan tarina on kuitenkin lopulta vain pieni osa isompaa toisen maailmansodan tarinaa, joka vaikutti miljooniin ihmisiin ja mielestäni pienoismalli symbolisoi tätä osuvasti.
"Marie-Lauren mielessä kaupunki alkaa hitaasti hahmottua yläkerran pienoismallin kaltaiseksi. Kadut tyhjenevät yksi kerrallaan. Joka kerta kun hän astuu ulos, hän huomaa tiedostavansa ikkunat yläpuolellaan. Hiljaisuus on kiukkuista, luonnotonta. Sellaiselta tuntuu varmaan hiirestä, joka ryömii kolostaan keskelle aukean niityn ruohonteriä koskaan tietämättä millainen varjo pian häilähtää sen ylle."
Kuva: Sabine de Villeroy |
Kaupunkiin saapuvat lopulta myös Werner ja eräs jalokivestä kiinnostunut saksalainen upseeri. Sota vaatii erilaisia uhreja ja kirjan henkilöiden motiivit ovatkin virkistävän monipuolisia.
Juonesta en tämänkään kirjan kohdalla halua liikaa paljastaa, mutta on mielenkiintoista miten kirjassa sen sisältämien henkilöiden ja samalla koko kansakuntien motiivit sitoutuivat toisiinsa ja vuorottelivat tarinan edetessä.
"Tiedätkö mikä on historian tärkein opetus? Se, että historia on niin kuin voittajat sanovat sen olevan. Se on opetus. Se joka voittaa, määrää historian kulun. Me toimimme omien etujemme mukaisesti. Tietenkin toimimme. Sano yksikin ihminen tai kansakunta, joka ei tee niin. Temppu on siinä, että keksii mitä nuo edut ovat."Myös Werner joutuu kyseenalaistamaan sodan motiiveja ja omaa paikkaansa sen koneistossa. Tämä on kuitenkin nuori poika, jonka harteille on laskettu aivan liikaa, aivan liian pian. Hahmo on traaginen tavalla, jota on itselleen hankala selittää. Tämän oma tahto ja päätökset tuntuvat välillä musertuvan sen koneiston alle, joka ylläpiti sotaa.
"Rukouksia, paloöljyä, uskollisuutta. Führer tarvitsee luotettavuutta, sähköä, saapasnahkaa. Kuudennentoista syntymäpäivänsä lähestyessä Werner on alkanut tajuta, että kaikkein kipeimmin Führer tarvitsee poikia. Pitkiä poikien rivejä, jotka kulkevat kohti liukuhihnaa. Luovu kermasta Führerin vuoksi, luovu unesta Führerin vuoksi, luovu alumiinista Führerin vuoksi. Luovu Reinhard Wöhlmannin isästä ja Karl Westerholzerin isästä ja Martin Burkhardin isästä."Kirjan sivuilta saattoi kuitenkin aistia myös toivon teemoja. Joskus toivo on valoa, jota emme vain näe. Kirjassa puhutaan paljon erilaisista ihmisen aisteista ja aistimuksista ja toivo jää kirjassa ikään kuin yhdeksi aistiksi muiden joukossa. Marie-Laure tunnustelee ympäristöään ja Werner kuuntelee. Molemmilla nuorilla sota kuitenkin osaltaan syö toivoa ja nämä joutuvat turvautumaan muistoihinsa ja toiveisiinsa välillä epätoivoisissakin tilanteissa. Toivon aistii vahvimmin vain lukija itse.
Samoin vastarinnan teemoja saattoi tarinasta lukea. Niin Wernerin ja Marie-Lauren kuin muidenkin hahmojen toivon tavoittelu tapahtui kaikin aistein ja keinoin. Radioilla on tarinassa suuri rooli ja samoin isosetä Etiennen palvelijatar madame Manecilla. Saksa oli suuri koneisto, joka tuntui aikanaan lähes voittamattomalta. Samalla se musersi alleen kokonaisia ihmisryhmiä ja tuntui tekevän sen tavalla, jossa vastarintaa oli etenkin alkuun hyvin vähän. Kukaan ei uskaltanut ottaa vastuuta toisista niin kauan, kuin naapureita vain katosi hiljalleen ympäriltä. Madame Manec kommentoi tätä herkullisen vertauskuvallisesti:
"Tiedättekö Etienne, mitä tapahtuu", madame Manec kysyy toiselta puolelta keittiötä, "Kun kiehuvaan veteen pudottaa sammakon?"Lopulta vertauskuva nähdään kuitenkin moniulotteisempana kuin sen ensin olisi ajatellut. Ehkä Madame Manec puhuukin vastarintaliikkeestä. Ehkä tämä ajattelee, että pienet teot johtavat lopulta suuriin tuloksiin ja vastustaja ei ehdi edes huomaamaan mikä tähän iski.
"Te varmaan kerrotte."
"Se hyppää pois. Mutta tiedättekö, mitä tapahtuu, kun sammakon panee kattilaan, jossa on viileää vettä, ja antaa veden sitten hiljalleen lämmetä kiehumispisteeseen? Tiedätkö, mitä silloin tapahtuu?"
Marie-Laure odottaa. Perunoista nousee höyryä.
Madame Manec sanoo: "Sammakko kiehuu."
Kirjan nerokkuus piili loppujen lopuksi Doerrin tavassa pilkkoa tarinansa pieniin lastuihin. Joskus tulee luettua pitkiä, tajunnanvirtaisia romaaneja, joissa tarina etenee suoraviivaisesti taustalla. Sekin tyyli voi tietysti olla taidokkaasti toteutettu, mutta tässä kirjassa lukija saa kuitenkin nautittavakseen satoja pieniä tarinoita. Pisaroita, jotka muodostavat sen syvänsinisen meren, joka "Kaikki se valo" on. Jokainen pieni kappale on muutaman sivun mittainen ja yksikään kappale ei suoraan ole jatkoa toiseen. Yli 500-sivuisen kirjan joka sivu on tarkoin harkittu. Jokainen sana tärkeä.
Tämä kirja on mahdollista poimia käsiinsä vain muutamaksi minuutiksi, lukea ne pari sivua ja tuntea, että on kokenut taas jotain aivan uutta.
Kaikki se valo jota emme näe, 2015, Anthony Doerr, WSOY, suomentanut: Hanna Tarkka, arvostelukappale