maanantai 7. maaliskuuta 2016

Mahdolliset maailmat


Kristiina Halttu ja Eero Aho. Kuva: Stefan Bremer

Mahdolliset maailmat on saanut paljon positiivista palautetta. Katsojat tuntuvat nauttivan teatterista, jossa rajat vähän häilyvät ja kerronta ei ole aivan sitä perinteistä. Odotukset olivatkin korkealla kun istuuduin Kansallisteatterin suuren näyttämön saliin odottamaan näytelmän alkua.

Odotukset täyttyivät, mutta niitä ei ylitetty. Näytelmä oli hyvä, paikoin jopa loistava. Eero Aho, Esko Salminen, Marja Salo... no oikeastaan kaikki vetivät roolinsa todella koskettavasti ja ammattitaidolla. Etenkin Ahon ja Salon työssä oli nähtävissä todellista paloa ja Marja Salo onkin nopeasti noussut yhdeksi lemppareistani suomalaisten näyttelijöiden joukosta.


Kuva: Stefan Bremer

Eli onko sillä väliä, että odotuksia ei varsinaisesti ylitetty jos ne kuitenkin olivat korkealla? En tiedä. En oikeastaan tiedä mihin näytelmällä tähdättiin. Haluttiinko sillä luoda elämyksiä katsojille vai kertoa katsojille jotain teatterista itsestään?

Neljäs seinä on käsite, josta tämän esityksen yhteydessä usein puhutaan. Siinä on kyse kuvitteellisesta seinästä, jonka läpi katsoja kokee teatterin. Näyttelijät eivät tiedosta yleisöä vaan toimivat seinän takaa. Mahdolliset maailmat leikitteli tällä seinällä, mutta mielestäni sitä ei kuitenkaan varsinaisesti rikottu. Jokin yleisö ehkä tiedostettiin, mutta ei meitä, jotka siellä salissa istuimme. Jokin kuvitteellinen yleisö mieluumminkin.

Näytelmä kertoo ohjaajasta ja näytelmäkirjailijasta nimeltä Antti, joka on erilaisten kriisien keskellä. Suhde vaimoon, lapsiin ja rakastajattareen säröilee ja uuden näytelmän kirjoitus tökkii. Ohjaaja Paavo Westerberg ilmoittaa näytelmän olevan täysin fiktiivinen, mutta yhtäläisyyksiä tämän omaan elämään on vaikea olla huomioimatta kun Antti käy läpi omaa menneisyyttään lapsitähtenä. Vieläpä koiran kera, kuten eräässä Westerbergin omassa menneisyyden kokemuksessa (erään koiran kanssa nimeltään Roi, Susikoira Roi).

Esko Salminen ja Eero Aho. Kuva: Stefan Bremer
Anttia esittävä Eero Aho on lavalla eteenpäin jylläävä, pysäyttämätön voima ja esitystä kannattava selkäranka. Ahon tulkitsema ihminen on raadollinen ja näyttäytyy katsojalle läsnäolevana ja todellisena. Marja Salo on hieno vastapari tälle nuorena Anttina, jossa aikuisen Antin voima aina välillä purskahtelee, mutta joka vielä pitää paljon sisällään.

Näytelmässä myös tehdään näytelmää. Tai oikeastaan kolmea eri näytelmää, jotka limittyvät katsomamme näytelmän kulkuun. Kuulostaa melko sekavalle, mutta katsoja on otettu hyvin huomioon ja ihan liian metatasoille ei missään vaiheessa karata niin, etteikö katsoja kykenisi seuraamaan.

Marja Salo. Kuva: Stefan Bremer

Teatterin illuusio ja myös todellisuuden illuusiot olivat näytelmässä tärkeä teema. Näytelmä laittaa pohtimaan mikä meistä oikeasti tekee sen mitä olemme. Jokin muuttumaton vai onko kyse vain satunnaisesta sarjasta valintoja, jotka luovat mahdollisia maailmoja. Mitä jos Antti ei esimerkiksi olisi ikinä mennyt siihen koe-esiintymiseen, joka laukaisu uran lapsitähteyteen? Mitä merkitystä voi olla vaikka ihan muutamalla sanalla tyttärelle? Kuinka paljon yksi hetki voi vaikuttaa siihen kuka tulevaisuudessa olet?

Kuva: Stefan Bremer

Mahtava elementti näytelmässä oli videokuvan käyttö. Lähes koko esityksen ajan oli mahdollista seurata sitä kahdelta tasolta. Lavalla ja valkokankaalla. Lavasteet olivat oikeastaan niukat, mutta esitys näytti silti suurelta. Ainakaan pienellä näyttämöllä tätä ei missään nimessä olisi voinut tehdä. Välillä lava ei edes riittänyt vaan kamera seurasi näyttelijöitä ulos salista ja aina ulos teatterista asti. Monen lempikohtaukseksi jääkin varmasti eräs herkullinen yksityiskohta, jossa ehkäpä lainataan rankasti elokuvasta Birdman. Erittäin tervetullutta pientä kikkailua.

Marja Salo ja Jukka-Pekka Palo. Kuva: Stefan Bremer

Jos haluat nähdä Mahdolliset maailmat, niin vielä on 19.5 asti käydä se katsomassa. Esitys on hyvä. Olisi se voinut olla lyhyempikin, mutta jos teatteri itsessään kiinnostaa taidemuotona, niin tämä on lähes pakollinen esitys nähdä. Henkilökohtaisesti oli upeaa nähdä taas Esko Salminen Kansallisteatterin lavalla, koska nuorena kävin lähes kaikki tämän näytelmät katsomassa. Samoin harpistin käyttäminen loi näytelmään hienoa tunnelmaa. Sain ihan uudenlaisen arvostuksen tuota soitinta kohtaan kun kuulin sen ääntä vahvistettuna.



ROOLEISSA Eero Aho, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Saara Kotkaniemi, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen ja Marja Salo
HARPISTI Lily-Marlene Puusepp / Hanna Kenttämies
OHJAUS Paavo Westerberg
LAVASTUS Markus Tsokkinen
PUKUSUUNNITTELU Pirjo Valinen
VALOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU Sanna Salmenkallio
VIDEOSUUNNITTELU Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Laura Sgureva
DRAMATURGIT Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä
Näin esityksen medialipulla


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.