torstai 3. joulukuuta 2015

Olipa kerran minä




Olipa kerran minä on näytelmä, joka sai kantaesityksensä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 25.11. Kyseessä on vierailu narsismin maailmaan, jossa sekä lavalla että katsomossa joudutaan antautumaan pienelle itsetutkiskelulle. Kävin katsomassa esityksen sekä kuuntelemassa ohjaaja Milja Sarkolan mietteitä teoksen synnystä.



Esitys oli kuin stand up-komiikkaa. Ei sellaista halpaa, vaan jotain mihin yleisö voi todella samaistua. Vaikka siinä ei ollut varsinaisesti vitsejä, niin yleisö sai nauraa paljon. Kyse oli stand upille tyypillisestä ihmismielen tutkailusta ja kaikille tuttujen käyttäytymismallien esiin tuomisesta. Katsojat tunnistivat itsensä näyttelijöiden eleistä ja nauroivat. Vaihtoehtona olisikin ollut vain itku, sillä lavalla nähtiin asioita, joita emme haluaisi tunnistaa itsessämme.

Hyvä stand up ei revi huumoria pelkästään näteistä asiosta, eikä tämäkään näytelmä siihen syyllistynyt. Huomasin itseasiassa nauravani välillä melko kauheille asioille ja kai tätä esitystä voisi siis sanoa myös puhdistavaksi kokemukseksi.

Milja Sarkola (vasemmalla)
Näytelmässä ei ollut tällä kertaa passiivista katsojaa vaan yleisö nostettiin monin keinoin osaksi esityksen maailmaa. Yleisöä puhuteltiin suoraan ja välillä jopa yllytettiin pieneen dialogiin. Kesken näytelmän yleisö "huomattiin" lavalla. Katse ikään kuin muuttui molemminpuoliseksi. Yleisöltä kysytään mitä nämä vielä haluavat. Kirjailija haluaa ruokkia omaa egoaan yleisön kautta ja kysyy yleisöltä mikä riittää. Mikä saisi meidät kiinnostumaan?

Tunnistettavuus tekee näytelmästä mielenkiintoisen. Ohjaaja Milja Sarkola puhui Lavaklubilla miten koko työryhmä oli normaalia itsetiedostavammassa tilassa näytelmää työstäessä. Sama tunne siirtyy yleisöön ja meidän ja näyttelijöiden välille syntyy erityinen siden näytelmän edetessä. Kyseessä on tutkimusmatka ja näytelmä on sen työkalu. Yhdessä näyttelijöiden kera pyrimme tarinan keinoin selvittämään jotain itsestämme.

Esitys näyttäytyi meille monessa eri tasossa. Päällimmäiseksi minulle nousi itse esityksen kirjoittajan rooli, jonka esitti Minna Haapkylä. Tämä kutsui kylään mukaan myös ystävänsä, joka vastentahtoisesti nousi lavalle ja nämä kaksi toimivat siltana meidän "tavallisen yleisön" ja näytelmän välillä.

Katja Küttner ja Minna Haapkylä. Kuva: Stefan Bremer

Minna Haapkylä veti loistavan roolin kirjailijana. Tämä on todella ilmeikäs näyttelijä, joka pystyi tuomaan tähän verrattain vähäeleiseen rooliin paljon elämää. Hahmosta on vaikea pitää, mutta samalla tätä kohtaan tuntee sääliä. Kirjailija haluaa antaa meille jotain itsestään näytelmän muodossa, mutta epäilee koko ajan riittävyyttään. Vielä vaikeampaan osaan joutuu ystävä, jolta tämä alituisesti hakee hyväksyntää.

Minna Haapkylä. Kuva: Stefan Bremer

Myös muut näyttelijät loistivat. Pidin näytelmän tarinasta, mutta etenkin tämä oli hienojen roolisuoritusten varassa toimiva näytelmä. Esimerkiksi Jessica Grabowsky joutui venymään näytelmän aikana todella moneen eri suuntaan niin, että peruukit varmasti lentelivät lavan takana. Mahtavasti Grabowsky duunissaan kuitenkin onnistui ja oli ilo huomata miten tämä sai yleisön yhdessä hetkessä herkistymään ja heti toisessa ärsyyntymään.

Jessica Grabowsky ja Antti Pääkkönen. Kuva: Stefan Bremer

Heikki Pitkänen saa kyseenalaisen kunnian olla se suurin ärsyttäjä. Supernarsisti, jolle vaimo on aina pelkkä väline.  Iida Kuninkaan esittämä vaimo kestää kaiken ja yleisö ihan kuultavasti voihkii tämän puolesta kun mies huutaa rikotusta viinilasista. Esitys viedään äärimmilleen. Tapahtumat ovat liioiteltuja, mutta selkeästi tunnistettavia.

Pieni näyttämö muuntautuu esityksen mukana. Välillä katsomme parisuhdedraamaa ja välillä farssia. Välillä haastatellaan Jeesusta ja välillä Sarasvuo pitää saarnaa yleisölle. Meno on lennokasta ja vaikka pidän imitaatiota yleensä melko halpana komiikan muotona, niin nyt huomasin nauravani jopa lavalla gorillalaumana riehuville Jussi Parviaisille (jep, luit oikein).

Heikki Pitkänen ja Ristus. Kuva: Stefan Bremer
Olipa kerran minä pyörii vielä Kansallisteatterissa pitkälle ensi vuoteen ja suosittelen sen mahduttamista kalenteriin. Tämä ei tarjoa samanlaista pakoa arjesta kuin "normaali" näytelmä, mutta tarjoaa uusia näkökulmia omiin ajatuksiin. On mielenkiintoista käsitellä, että miksi jotkin tämän näytelmän teemat resonoivat itsessä, miksi juuri tietyt hahmot tuntuivat tutulta ja miksi niihin reagoi nauraen.





ROOLEISSA Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, 
Iida Kuningas, Katja Küttner, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen
OHJAUS Milja Sarkola
LAVASTUS Kaisa Rasila
PUKUSUUNNITTELU Tuomas Lampinen
VALOSUUNNITTELU Ville Toikka
ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila
VIDEOSUUNNITTELU Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Tuire Kerälä
DRAMATURGIT Elina Snicker ja Pauliina Feodoroff
Näin esityksen medialipulla

2 kommenttia:

  1. Hyvä arvio. Tuot hyvin esille Junkkaalan ja Sarkolan esityksen monet tasot. Myös minä suosittelen kaikille hyvästä teatterista kiinnostuneille.

    VastaaPoista
  2. Joskus on kivempaa valita se nauru kuin itku, molemmat usein puhdistavana reaktiona. Hieno ja moniaalle kurottava esitys tämä kyllä oli, ei mikään kevyt näytelmä tosiaan, mutta ehdottoman suositeltava. Pidin myös siitä miten narsismia tässä käsitellään, tuntuu että siitä on tosiaan tullut aikamoinen muotisana mutta sen merkitystä ei aina ehkä tiedosteta. Minna Haapkylä oli huikea Kirjailijana, ei pidettävä mutta kiinnostava hahmo.

    VastaaPoista

Kiitos kaikille kommentoijille.