torstai 24. syyskuuta 2015

Kansallisteatterin Nummisuutarit heittää Eskon syntiseen maailmaan




Nummisuutarit taitaa olla yksi menestyneimpiä, ellei kaikkein menestynein, suomalainen omakustanne. Aleksis Kivi (1834 - 1872) osallistui sillä kilpailuun senaatin kirjallisuuspalkinnosta vuonna 1865 ja päihitti muun muassa J.L Runebergin, joka oli jo melkoinen kirjailijasankari suomalaisille tässä vaiheessa. Sittemmin Nummisuutarit onkin nähty teattereissa lähes jatkuvalla syötöllä ja erilaisia kirjallisia painoksiakin on ehtinyt tulla kymmeniä.



Itse tartuin Suomalaisen kirjallisuuden seuran Nummisuutarien Kriittiseen editioon. Näytelmän lisäksi siinä asetetaan Nummisuutarit oman aikansa historiaan ja kultuurilliseen perinteeseen. Kirja avasi Nummisuutarien ja Aleksis Kiven merkitystä aivan uudella tavalla.

Myös väite, jonka mukaan Kivi olisi saanut tunnustusta kirjailijana vasta vuosikymmeniä kuolemansa jälkeen, asetetettiin kirjassa ainakin ongelmalliseksi. Vaikka sivullisen kapinallisen rooli ehkä kärsiikin, niin on oletettavaa, että Kivi sai ansaitsemansa huomion välittömästi kuolemansa jälkeen ja osin ennenkin.

Näytelmä oli hauska lukea. Huumori ei ole vanhentunut yhtään ja mieli laukkasi kun kuvitteli millä eri keinoin tapahtumat saatetaankaan lavalla toteuttaa. Eskon hahmossä on jotain todella suomalaista. Jotain edelleen tunnistettavaa, joka varmaan onkin osasyy sille miksi näytelmä jaksaa edelleen kiinnostaa.

Kuva: Kansallisteatteri

Kansallisteatteri toi jälleen kerran Nummisuutarit teatterin lavalle ja ryminällä. Sain lipun ensi-iltaan ja pääsin samalla pitkästä aikaa katsomaan näytelmää Kansallisteatterin isolle näyttämölle. Nuorempana kävinkin katsomassa etenkin kaikki Esko Salmisen näytelmät ja oli vähän jännää nähdä Salminen itse seisoskelemassa ja odottelemassa näytöksen alkua kun astuin sisään teatteriin. Olihan hän kuitenkin itse myös Nummisuutareiden Esko samaisessa teatterissa nuorempana. Ihan en uskaltanut mennä kuitenkaan sanomaan mitään.

Ohjaaja Janne Reinikainen toi Nummisuutareista lavalle modernin version tuomatta sitä kuitenkaan tarpeettomasti nykyaikaan. Eletään edelleen selkeästi 1800-luvulla ja etenkin se Kiven rikas kieli on jätetty alkuperäiseen asuunsa. Peruselementit ovat siis kohdillaan.

Modernin näytelmästä tekee uskalias lavastus ja tietyt nykyaikaiset teemat. Vaikka on ehkä poliittisesti epäkorrektia sanoa, niin esityksessä tuotiin esiin se perussuomalainen juntteus, joka näkyy nykyaikaisessa katukuvassa. Suomen leijona tuntuu esimerkiksi olevan nykyään kaapattu edustamaan hyvin tiettyä ihmisryhmää ja sen kaltaisia symboleja, verkkareista kossupulloon, käytettiin esityksessä taidokkaasti.

Esityksestä olikin havaittavissa pieni poliittinen alavire. Korostettiin ihmisten välisiä näkemyseroja toiseutta kohtaan ja arvosteltiin ihmisten umpimielisiä ajatuksia maailmasta. Isänmaallisuuttakin uskallettiin hieman kyseenalaistaa mahtavana ja ylevänä aatteena ja se yhdistettiin muukalaisvihaan. Kun se maantierosvo Nummisuutareista näytettiin etsintäkuulutuksessa, niin olin jopa näkevinäni siinä Sipilän kasvot. Mene ja tiedä.

Inga Björn ja Aku Hirviniemi. Kuva: Kansallisteatteri
Aku Hirviniemi oli minulle se näyttelijä, jolla oli valta tehdä esityksestä kuraa tai hunajaa. Tämän aiemmat esiintymiset eivät ole vakuuttaneet niinkän minua, kuin ehkä ala-asteikäisiä poikiani. Oli ilo huomata, että Akuhan on ilmiselvä Esko! Siinä on nykyajan Eskon ruumillistuma jos kuka. Ronski, vähän hidas, mutta suustaan vikkelä miehen köriläs. Monet naurut Hirviniemi onnistui yleisöstä saamaan irti ja komediahan tämän näytelmän kuuluukin olla.

Välillä pelästyin, että nyt se unohti kuitenkin ne vuorosanat. Osoittautui kuitenkin, että näytelmä oli vain yksinkertaisesti niin hidastempoinen aika ajoin. Aina tämä korvattiin lopulta räjähtävälläkin vimmalla, mutta välillä kuului yleisöstä jo hermostunutta murinaa, kun näyttelijät tuntuivat vain seisovan paikallaan.

Inga Björn Mikon roolissa teki myös vaikutuksen. Sirkustaustainenkin Björn oli lavalla jotenkin oudon vangitseva. Tämän katse oli kaukaakin katsottuna viekas ja koko ajan odotti mitä tämä aikoo sanoa. Björnin esiintyminen oli myös todella fyysistä ja tämän kehonliikkeet omaperäisiä.


Esitys oli vaikuttava. Vaikka tulkinta oli hyvin moderni, niin yliampuva se ei ikinä ollut. Jotkut lavastusratkaisut olivat erinomaisia. Etenkin merimies Nikon kertoessa matkoistaan sai yleisö todella visuaalista ilotulitusta. Mutta siitä en halua liikaa paljastaa.

Vahvat näyttelijäsuoritukset ja taitavasti käytetty valaistus saivat nostettua katsojan jonnekin toiseen maailmaan. Se mielestäni teatterissa onkin tärkeintä. Pieni pako todellisuudesta. Alun silhuetit heilumassa ja tärisemässä kuin suufilaiset tanssijat antoivat näytelmälle vahvan alkusysäyksen. Eskon ensimmäinen humala oli hauska kohtaus, jossa Hirviniemen fyysisyys pääsi oikeuksiinsa.
"Tämä on niin lystiä. Maa ja taivas lyövät kuperkeikkaa ja sinä, kraatari Antres, pyörit silmissäni kuin apinja markkinoilla ja kuitenkin tahtoisin sinua hellästi suudella. Kyllä tämä on kuolema; ja minä saan saatanan kuraasin. Hih! Nyt tappelisin legioonien kanssa."
Esko raukka oli koko ajan virran vietävänä. Kosioretket epäonnistuvat ja kiivas mieli vie miestä huonoille teille. Tämä on perussuomalainen mies, joka yrittää elää hyvin synnin maailmassa. Ei ole paljoa maailma muuttunut perusasioiltaan Kiven ajoista.

Tätä kirjoittaessa outoa ajatella, että päivälleen tasan 140 vuotta sitten, Nummisuutarin silloiset näyttelijät olivat työn touhussa näytelmän kantaesityksen parissa. Aleksis Kiven näytelmistä neljä esitettiin tämän elinaikana, mutta yhtäkään tämä ei nähnyt. Tässä on komedia, joka osaltaan määrittelee suomalaisuutta ja meidän teatterimme perintöä.

Poistuessani teatterista kuulin useamman ihmisen suusta sanan hämmentävä. Olihan se tavallaan, mutta veikkaan, että oli se silloin 140 vuotta sittenkin. Moderini kun on aina modernia vähän eri tavalla. Siitä modernista ajasta riippuen.

Tämä oli kokemus, jonka voin suositella kokemaan itse.

 
Aleksis Kivi istui yksin ulkopuolella kun tämän esitys sai jälleen kerran uuden ensi-illan


Nummisuutarit Kansallisteatterissa

ROOLEISSA Inga Björn, Aku Hirviniemi, Johannes Holopainen, Leo Honkonen, Olli Ikonen, Paavo Kääriäinen (Näty), Juhani Laitala, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Markus Riuttu ja Maruska Verona
OHJAUS Janne Reinikainen
SOVITUS Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
MUSIIKKI Timo Hietala
VALOSUUNNITTELU Max Wikström
ÄÄNET Jani Peltola ja Esko Mattila
KOREOGRAFIA Milla Koistinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi
Kiitokset Kansallisteatterille lipusta.


Lukupinossa myös seuraavista Kansallisteatterin näytelmistä:

Onnellisuuden Tasavalta

Alli Jukolan tarina

2 kommenttia:

  1. Ai että! Minä en ole vielä hankkinut tähän lippuja, mutta kyllä tämä taitaa olla pakko käydä katsomassa. Kansallisen Suurella näyttämöllä on aina oma tunnelmansa josta tykkään ja siellä on mahdollista tehdä lavalla kaikkea hienoa, mainio kuulla että on otettu mahdollisuus käyttöön. Inga Björn on vakuuttanut minut jo useaan kertaan, olisi hienoa päästä näkemään hänen roolityötään taas.

    Olikohan muuten eturiviin jätetty paikka Aleksis Kivelle, näin on ainakin joskus ollut tapana tehdä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä tiennytkään tuosta perinteestä. Olisin kyllä muuten kysynyt asiasta vaikka täydeltä näytti. Toi paljon muistoja mieleen tuo suuri näyttämö. En tiedä miten ei olekaan tullut käytyä pitkään aikaan.

      Poista

Kiitos kaikille kommentoijille.