15.2.2016

Töppöhörö



Teatteria ei saisi aina analysoida liikaa. Pitää jättää juttuja avoimeksi ja hyväksyä, että aina ei kaiken takana ole miljoonan solmun kautta rakennettua merkitystä. Nyt kuitenkin aion purkaa näkemääni ja ylianalysoida ihan huoletta.

Juha Hurmeen Töppöhörö Kansallisteatterissa tuo lavalle Jarkko Lahden esittämän Vikin, "rasistin, homofoobikon ja sovinistin". Tämä on umpisuomalainen mies, joka aloittaa monologin elämästään ja miten sitä raastavat ex-vaimo, maahanmuuttajat ja kaikenmaailman töppöhöröt. Monologia jatkuu koko ensimmänen puoli näytelmästä ja sen katkaisee vain kokonainen sika, jonka Viki käy hakemassa Prisman tarjouksesta. Paitsi, että kotona kassista hyppääkin Alina Tomnikov, joka alkaa haastelemaan Vikille paksulla itäisen Suomen murteella ja monologi ottaa melko absurdeja suuntia muuttuessaan dialogiksi.

Kuva: Tuomo Manninen

Näytelmä esitetään Kansallisteatterin päänäyttämöllä vaikka ensin tuntuisi luonnolliselta, että näin pienimuotoiseen esitykseen olisi pienempi lava sopiva. Lavalla seisoo vain jättimäinen, sininen tuoli, jonka ympärillä esiintyjät liikkuvat Hanna Brotheruksen koreografian tahtiin. Liike tekeekin esityksestä mielenkiintoisen katsottavan ja säilyy yllättävän luonnollisen oloisena vaikka välillä mennäänkin melkein nykytanssin puolelle.

Mitä näytelmä yrittää siis kertoa meille? Vikin hahmo on melko yksinkertainen karikatyyri. Tämä esittää lähes listamuodossa asioita, jotka ovat hyvin ja asioita, jotka ovat huonosti. Hyvät ja huonot jaetaan melko stereotyyppisesti niiden mielikuvien avulla, joita meillä on umpisuomalaisista jäärämiehistä. Hyvän ja huonon monologissa voi kuitenkaan jakaa myös muuttumattomaan ja muuttuvaan.

Kuva: Tuomo Manninen

Erityisen kertova oli mielestäni Vikin paljastama haave. Siinä tämä muuttaa maalle ja tekee työtä kun vaimo kokkaa ja tytär soittaa kanteletta. Seiniä koristavat ryijyt ja kaikki on ihan pirun kansallisromanttista. Tämä on se ideaali, jotain pysyvää. Melkein voisi puhua Platonin ideaaleista ja käsitellä näytelmää filosofisen dualismin kautta. Muuttuvaa taas kuvaavat avioerot, maahanmuuttajat, sossun ämmät ja villatakkihomot. Kaikki mikä järkyttää Vikin kokemaa ideaalia ja tuo muutosta.

Kysymys on suuresta vastakkainasettelusta, jota vastaan Viki yrittää taistella. Tämä on kuitenkin kuin taistelua tuulimyllyjä vastaan sillä taistellessaan muutosta vastaan Viki taistelee samalla aikaa itseään vastaan. Tätä ristiriitaa varten osa Vikiä itsestään yrittää rauhoittaa tilannetta ja tämä kuin luo itsestään Tomnikovin esittämän "keijun". Tämä on Vikin vastakohta, ristiriitaa tasapainoittava tekijä.

Viki uskoo maailman olevan nuori ja evoluutioteorian niiden saatanan kommareiden ja muiden keksintöä. Taide tuli valmiiksi sata vuotta sitten ja yhteiskuntakin oli jo valmis ennenkuin nämä kaikki muuttujat tulivat sitä häiritsemään.

Tomnikovin tehtäväksi jää osoittaa Vikille miten tämä on osa historiaa ja kehitystä. Mikään ei ole valmista vaan ainasen kehityksen vallassa. Juuri aika on mielestäni siis yksi esityksen kantavia teemoja. Viki on mies ajassa, joka yrittää pitää siitä kiinni, pysyä paikoillaan ja taistella. Tämä huutaa yksin isolta, tyhjältä lavalta, mutta on pieni historian rinnalla.

Kuva: Tuomo Manninen

Toinen iso teema on kieli. Viki luo maailmaansa sosiaalisesti kielen kautta. Tämä nimeää asioita ja antaa niille täten omia arvojaan. Tomnikov taas palauttaa Vikin johonkin puhtaampien käsitteiden maailmaan, pakottaa Vikin näkemään maailman rehellisemmin itselleen. Käsiohjelmasta poimittua:

"Eräs suuri globaali väittely on koskenut sanan "jumala" merkitystä. Tästä asiasta on tunnetusti sodittu ja edelleenkin soditaan. Miljoonien, ehkä miljardien ihmislasten verenvuodatuksen syy: mitä tuolla sanalla tarkoitetaan. Eläimillä on helpompaa. Ne ovat reiluja ja tappavat syödekseen ja lisääntyäkseen.
Ihminen tappaa selvittääkseen sanastonsa."

Kieli ja aika muuttavat todellisuutta. Viki yrittää pysyä kiinni muuttumattomassa ja taistelee sen puolesta yrittäen kielen avulla määritellä maailman pysyväksi. Taistelu jatkuu netin keskustelupalstoilla ja joskus lähibaarissakin jos siellä uskaltaa vain suunsa avata.

Tosiasiassa tällä esityksellä voi olla niin monta tulkintaa kuin sillä on katsojaakin. Oman tulkintasi voit tehdä aina huhtikuuhun asti Kansallisteatterissa. Esitys on hauska ja näyttelijät taipuvat melkoisiin suorituksiin. Vikiä on helppo vihata, mutta myös rakastaa ja omat arvot tulevat väkisinkin punnituksi kun katsoja peilaa niitä Vikin vihaiseen monologiin.

Ennen Töppistä kävimme muiden teatteribloggareiden kera tutustumassa Kansallisteatterin kulissien takaiseen maailmaan. Tekstejä voit käydä lukemassa One Night in Theater, Nuotin vierestä, Teatterikärpäsen puraisuja, Pilkkuun asti, Kujerruksia ja Paljon melua teatterista -blogeista.

Thalian hedelmät. Kuva: Isa-Maria Ääri Pilkkuun asti -blogista



ROOLEISSA Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov

OHJAUS Juha Hurme ja Hanna Brotherus
LAVASTUS Matti Rasi ja Juha Hurme
VALOSUUNNITTELU Matti Tiilama
ÄÄNISUUNNITTELU Raine Ahonen
Esitys nähty medialipulla


5 kommenttia:

  1. Hieno teksti Simo! Vaikka oelnkin erimieltä tuolista... minusta se on vihreä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saattaa olla, mutta kieltäydyin katsomasta sitä vihervassari-lasien läpi. Kommareiden ja muiden ulkomaalaisten hommaa.

      Poista
  2. Olipahan oiva analyysi, kiitos Simo! Minä en oikein saanut Vikistä otesta, kunhan roikuin tuolinkarmeissa kiinni, joten on mahtavaa saada tällainen näkövinkkeli näytelmään. Aika-ajatus tuntuu osuvalta ja kiinnostavalta, jatkan pureskeluani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli tosiaan vain yksi näkövinkkeli. Vikin hahmo itsessään vetosi minuun, mutta se taisi olla lähinnä hyvän näyttelijätyön tulosta.

      Poista
    2. Tulkintoja tähän tosiaan varmaan yhtä monta kuin katsojaakin, mutta kiinnostava tosiaan lukea sellaisia joita ei itse tullut ajatelleeksi. Vikissä oli kyllä jotakin sympaattista, mainio suoritus Lahdelta.

      Poista