Buster Keaton, Mozart ja piirretyt: Kansallisoopperan uuden Taikahuilun resepti

Tuomas Katajala, Anna-Kristiina Kaappola, Ann-Marie Heino, Tuula Paavola, Jussi Merikanto. Kuva: Heikki Tuuli

Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilu sai totaalisen uudenlaisen kohtelun eilen Kansallisoopperan ensi-illassa. Animaation ja oopperan vauhdikas sekoitus sai yleisöltä paljon positiivista palautetta. Tiedättehän sellaisen kollektiivisen, hyväksyvän murinan äänen? Kuulin sitä ympärilläni koko esityksen ajan.

Oopperan tarina on yksinkertainen, mutta vaiherikas. Siinä Tamino etsii Paminaansa ja Papageno Papagenaansa. Asioita mutkistavat Sarastro, jonka kynsistä pitää pelastaa Yön kuningattaren tytär Pamina ja kolme koetta, joista täytyy selvitä...

Tällä kertaa tarinaa ei seuratakaan vain kuuntelemalla vaan kertomisen sijaan asoita näytetään katsojille. Ooppera on ottanut osittain mykkäelokuvan ulkoisen muodon, jossa tekstin ja kuvien avulla kannatellaan tarinaa.

Koit Soasepp, Ilkka Hämäläinen. Kuva: Heikki Tuuli

Taiteilijaryhmä 1927 on Paul Barrittin ja Suzanne Andraden vuonna 2005 perustettu kuusihenkinen ryhmä, joka on erikoistunut näyttämötaiteen ja animaation yhdistämiseen. Kyseessä ei ole vain joukosta kuvia, jotka pyörivät oopperan taustalla luomassa tunnelmaa, vaan oleellisesta osasta esitystä. Tämä esitys on puoliksi animaatio ja puoliksi ooppera.

Kyseessä ei ole myöskään pelkästä lavastuksen korvikkeesta vaan animaation ja näyttelijöiden suhde oli aidosti vastavuoroinen. Kaikki oli suunniteltu kellontarkasti ja näyttelijät olivat osa animaatiota. Kyseessä olisi voinut olla sirkusesitys, mutta alun ihmetyksen jälkeen ei enää kiinnitä huomiota silkaan tekniseen kikkailuun. Animaation ja todellisuuden raja hämärtyy ja muuttuu luonnolliseksi esityksen kulkiessa eteenpäin. Voisin nähdä tässä olevan kurkistus oopperan tulevaisuuteen, niin hienosti jo Pieni merenneito käytti hyväkseen animaatiota vedenalaisen maailman luomisessa (unohtamatta myöskään Porvoon teatterin R.U.R. -näytelmää).

Ville Rusanen, Kristel Pärtna, Ilkka Hämäläinen. Kuva: Heikki Tuuli

Kansallisoopperan käsittelyssä Taikahuilu oli nautittavaa kuunneltavaa. Erityisesti sopraano Tuuli Takalan esittämä Yön kuningattaren kuuluisaa aaria sai yleisöstä irti raivokkaat aplodit ja täytyy myöntää, että kyllä se vähän veti ihoa kananlihalle. Tenori Tuomas Katajalan Tamino ja baritoni Jussi Merikannon Papageno toimivat loistavasti yhteen. Papageno oli loistava sekoitus Buster Keatonia ja (jostain syystä mieleeni vahvasti tullutta) Jimmy Fallonia.

Ville Rusanen, Kristel Pärtna, Ilkka Hämäläinen. Kuva: Heikki Tuuli

Juhani Koiviston suomennos oli oivaltava ja hauska. Oman säväyksensä oopperaan toi se kun seurasi kaikkia pieniä riimittelyjä ja sanavalintoja tässä uudessa suomennoksessa. Myös laulajien taitoa arvostaa aivan eri tavalla kun kuulee näiden laulavan omalla äidinkielellä. Ne pienet nyanssit vain erottuvat tällöin paremmin.

On naisia kauniita monta,
miks löytää ne on toivotonta?
Jos yhtään ei kohta jo näy,
niin kuolemaan matkani käy

Mozart oli Taikahuilua säveltäessään 35-vuotias ja uransa huipulla. Tämä oli jo tehnyt suurimman osan elämäntyöstään ja kuoli vain pari kuukautta teoksen kantaesityksen jälkeen. Taikahuilussa tämä näytti osaamisensa monelta eri alueelta. Se on yhdistelmä perinteistä, vakavasti otettavaa oopperaa ja kevyttä ja komediallista oopperaa.

Esitys kokonaisuudessaan oli hauska. Vaikka välillä tarina on traaginenkin ja aariat todella vaikuttavia, niin pohjimmiltaan kyse on komediasta ja yleisön viihdytyksestä. Ja kyllä yleisö viihtyikin. Nauru oli herkässä ja oopperalaulajien fyysinen koomisuus oli yllättävän hyvin hallussa. Vanhat slapstick-leffat on selkeästi katsottu ja animaatio liikkui välillä siellä Chaplinin ja Keatonin maailmassa ja välillä taas modernin eurooppalaisen animaation ja sarjakuvan maailmassa. Lopputulos on ainakin jännittävä.

Ja onhan kyse kuitenkin Mozartista. Tämän musiikillinen nerous tekee esityksestä aina ikimuistoisen ja on vaikea kuvitella, että joku ei saisi siitä mitään irti. Mahtavaa, että tämän teokset pystyvät elämään ajassa uusien tulkintojen kautta. Tätä tulkintaa katsoessa on jopa vaikeaa kuvitella, että Taikahuilua voisi ikinä esittää muuten kuin animaation kautta. Niin luontevasti nämä kaksi taiteen muotoa sulivat yhteen.

Taikahuilu edustaa trendiä, joka jatkaa Oopperan kummituksen ja Indigon jalanjäljissä. Kansallisooppera on ottanut askelia pois perinteisestä ja lähtenyt uudistamaan sitä käsitystä mitä ihmisillä perinteisen oopperatalon tarjonnasta on. Tämä tekee seuraavasta kaudesta mielenkiintoisen. Jatkuvatko uudet tuulet vai palataanko perinteisempään linjaan. Itse ottaisin molemmat suunnat tervetulleena.

Jos haluat nähdä Taikahuilun omin silmin, niin esitykset jatkuvat 30.4.2016 asti ja lippuja kannattaa katsella vaikka täältä.

Musiikinjohto: Michael Güttler. Ohjaus, konseptin suunnittelu: Suzanne Andrade. Ohjaus, konseptin suunnittelu: Barrie Kosky. Konseptin suunnittelu, animaatiot: Paul Barritt. Esillepano: Esther Bialas. Dramaturgia: Ulrich Lenz. Valaistus: Diego Leetz

Rooleissa:

Pamina: Kristel Pärna. Tamino: Tuomas Katajala. Yön kuningatar: Tuuli Takala. Sarastro: Jyrki Korhonen. Papageno: Jussi Merikanto. Papagena: Margarita Nacér. Monostatos: Ilkka Hämäläinen. Ensimmäinen nainen: Anna-Kristiina Kaappola. Toinen nainen: Ann-Marie Heino. Kolmas nainen: Tuula Paavola. Ensimmäinen haarniskoitu: Aki Alamikkotervo. Toinen haarniskoitu: Heikki Aalto. Kolme poikaa: Miska Lundberg, Mikko Elias, Werner Telivuo. Kaitsijapappi: Jyrki Korhonen. Avustajat: Anna Maija Karoliina Laitinen, Pete Hirvikoski, Juhana Ryynänen. Fortepiano: Satu Elijärvi.

Esitys nähty medialipulla.