Vampyyrien tanssi
Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi sai eilen ensi-iltansa ja tunnelma Lintsin Peacockilla oli karnevalistinen. Useilla teatteriin tulijoilla oli selkeästi jo tunneside musikaaliin ja nämä antoivat sen näkyä. Itselleni se tunneside on muodostunut lapsuudesta Polanskin elokuvan kautta, johon musikaali perustuu.
The Fearless Vampire Killers (1967) on Roman Polanskin ohjaama kauhukomedia, jolle voi huoletta antaa sen joskus vähän ylikäytetyn tittelin "kulttielokuva". Taisin aikoinani kuluttuu puhki leffan sisältämän VHS:n (kysy vanhemmiltasi) kun lapsena ja nuorena katselin sen niin monta kertaa.
Teatteri-iltaa edeltävänä iltana otin elokuvan pitkästä aikaa uusintakatseluun. Nuorempana en muuten tajunnut Polanskin itse näyttelevän yhtä pääosaa Alfredina. Tämä on oikeastaan melkoinen komedialahjakkuus ja Killers on kuin Mel Brooks-leffa, josta itse Mel Brooks voi olla kateellinen.
Polanskin vaimo ja elokuvan Sarah, Sharon Tate oli minulle lapsena traaginen hahmo sillä olin elokuvaa katsellessa tietoinen tämän julmasta lopusta Charles Mansonin "perheen" käsissä. Tämä jostain syystä vaikutti nuoreen mieleeni ja huomasin tämän edelleen jääneen jonnekin takaraivoon.
Pääosan mielikuvituksestani saivat kuitenkin elokuvan hienosti toteutetut lavasteet ja maisemat ja se yleinen tunnelma, jossa käytettiin niin paljon tuttua vampyyrimytologiaa. Elokuvan katsominen ehdottomasti antaa myös musikaalille lisää syvyyttä.
Musikaali saavutti elokuvan kaltaisesti nopeasti kulttisuosion. Tanz der Vampire kantaesitettiin Wienissä vuonna 1997. Sen käsikirjoitti Michael Kunze ja sävelsi Jim Steinman, ohjaajana toimi Polanski itse. Sittemmin musikaalia on nähty useina eri versioina ja nähtiinpä se jo Seinäjoellakin vuonna 2011.
Keskellä: Vuokko Hovatta Kuva © Mirka Kleemola |
Musikaalin tarina seuraa pääpiirteittäin elokuvan tarinaa vaikka hahmojen sisäiset motiivit ovatkin nyt vähän syvemmät. Kaksi pelotonta vampyyrintappajaa, Professori Abronsius ja tämän oppipoika Alfred, saapuvat syrjäiseen majataloon Transylvaniassa ja huomaavat joka paikassa roikkuvat valkosipulit... Alfred ihastuu talon isännän Chagalin tyttäreen Sarahiin, mutta valitettavasti tähän on iskenyt silmänsä myös Kreivi von Krolock, joka sieppaa tytön linnaansa. Seuraa vaarallinen tutkimusmatka/pelastusretki.
Tarina on komedia ja ammentaa vahvasti koko siitä stereotyyppisestä kuvastosta, mitä vampyyreihin liitetään. Komedian kieli mahdollistaa tämän kuvaston käyttämisen uudella ja yllättävällä tavalla. Toimitaan ikään kuin katsojan odotuksia vastaan.
Komediaa tai ei, niin musikaalin liioiteltukin mahtipontisuus koskettaa välillä ihan aidosti. Hyvä komedia sisältää palasen tragediaa ja tässä tarinassa ne kulkevat loistavasti käsi kädessä. Erityisesti Petrus Kähkösen esittämän Alfredin ja Mikko Vihman esittämän kreivin soolojen aikana saattoi aistia miten yleisö pidätteli hengitystään. Muuten yleisö ei hiljaa ollutkaan. Spontaanit suosionosoitukset raikuivat vähän väliä läpi esityksen. Jo pelkkä kreivin pojan, Herbertin (Samuel Harjanne), lavalle astuminen sai aikaan huvittavat miniablodit.
Raili Raitala ja Petrus Kähkönen Kuva © Mirka Kleemola |
Petrus Kähkönen jäi erityisesti mieleen esityksestä. Tämän suoritus oli todella energinen, fyysinen ja toisaalta herkkäkin. Jo Seinäjoen produktiossa mukana ollut Raili Raitala taas mielestäni kanavoi hienosti Sharon Taten roolisuoritusta Sarahina. Tämä onnistuu saamaan aikaan samankaltaisen leijuvan ja unenomaisen tunnelman. Risto Kaskilahden Chagal oli elokuvan komediallisin hahmo ja sama toistui myös näytelmässä. Tosin Kaskilahden tyyli sopii paremmin sinne 90-luvun suomalaiseen tv-viihteeseen. Pulttibois ja niin edelleen.
Lavastus ja puvustus toimivat. Peacock muuntautui luontevasti Transylvaniaksi ja en olisi voinut niiden suhteen parempaa toivoa. Erityisesti oli ilo huomata, että elokuvasta kuuluisa tanssiaisten peilikohtaus oli niin onnistunut. Sali täynnä tanssijoita, mutta peilistä näkyykin vain päähahmomme. Ilmeisesti muuten kohtaus oli toteutettu hyvin samaan tyyliin kuin itse elokuvassa.
Kuva © Mirka Kleemola |
Elina Kolehmaisen suunnittelemat puvut vampyyreille olivat parasta pukusuunnittelua mitä olen nähnyt aikoihin. Kaikilla oli viktoriaanisen ajan pukuja yllään (plus muutamat nahkahousut), mutta kaikki olivat kuitenkin erilaisia. Lavalle ei marssinut vampyyrien massaa vaan jokainen oli aivan selkeästi oma ainutlaatuinen yksilönsä. Perinteiseen pukuun oli lainattu goottiromantiikasta, sirkuksesta ja hieman nykyajastakin.
Vampyyrit ovat aina tarjonneet ihmisille peilin, jonka kautta käsitellä niitä osia psyykkeestä missä yhteiskunta kehottaa harjoittamaan itsehillintää. Vampyyri on olento, jonka kautta elettäessä tämä hillintä poistetaan. Kreivi julistaa kuin Nietzsche, että Jumala on kuollut. Moraali ei säätele ihmistä vaan tahto.
Musikaali on turvallinen keino käsitellä näitä tunteita. Ja hauska. Me nauramme tarinaan piilotetuille seksuaaliselle turhautumiselle ja väkivaltaisille fantasioille, koska me tunnistamme omasta itsestämme jotain. Komedia on itsetutkiskelua, jossa nauretaan tunnistettaville asioille, jotka tehdään läpinäkyväksi. Niinpä Vampyyrien tanssissa kaikki osat vain loksahtavat kohdalleen. Musiikki, komedia, mahtipontisuus ja tukahdetut halumme.
Esitys jätti haluamaan lisää. Se 80-luvun rockhenkinen musiikki, Peacock-teatteri, yleisön perusteellinen läsnäolo ja vampyyrit. Tämä kuljetti tutun tarinan myötä lapsuuteen, mutta toisaalta antoi paljon uutta. Kutsuisin Vampyyrien tanssia yhdeksi vuoden teatteritapauksista, joka kannattaa kokea.
Vinkki: Ennen esitystä kävimme viehättävässä, pienessä japanilaisessa ravintolassa ihan Linnanmäen vierellä Alppikatu 5:ssä. Ravintolan nimi on Bodo ja vaikka ruoka ei nyt mieltä räjäyttänyt, niin oli se niin täydellinen alku teatteri-illalle, että täytyy suositella muidenkin kokeilemaan.
Michael Kunze - Jim Steinman
Vampyyrien tanssi
Ensi-ilta 3.2.2016 Peacock-teatteri
Script & Lyrics by Michael Kunze
Music by JIM Steinman
Vocal and Dance Arrangements Michael Reed
Orchestrations Steve Margoshes
Rooleissa Mikko Vihma, Raili Raitala, Jonas Saari, Anna Victoria
Eriksson, Petrus Kähkönen, Antti Timonen, Tuukka Leppänen, Vuokko
Hovatta, Leenamari Unho, Sanna Majuri, Laura Alajääski, Kari
Mattila, Risto Kaskilahti, Miiko Toiviainen, Sofia Hilli, Juha
Jokela, Kirsi Karlenius, Ilkka Kokkonen, Kai Lähdesmäki, Hanna
Mönkäre, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Tiina
Peltonen, Peter Pihlström, Tuukka Raitala, Inka Tiitinen, Kaisa
Torkkel
Suomennos Marika Hakola
Ohjaus ja koreografia Markku Nenonen
Kapellimestari Eeva Kontu
Lavastus Jani Uljas ja Jari Ijäs
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen
Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen, Henri Karjalainen, Anu
Laaksonen, Milja Mensonen, Jaana Nykänen
Esitys nähty medialipulla
Katso myös:
Billy Elliot musikaali
Oopperan kummitus
Sugar musikaali Kotkassa