Once Helsingin kaupunginteatterin tuotantona palautti välittömästi elokuvan tunnelmiin ja onnistui toisintamaan sen herättämiä tunteita hämmästyttävän tarkasti. Tarina painelee jotain emotionaalisia nappuloita laskelmoidun tarkasti, mutta siitä ei voi olla nauttimatta.
Once sai Lilla Teaternissa ruotsinkielisen ensi-iltansa lokakuussa 2020 ja 2022 saimme siitä myös suomenkielisen version, jonka kävin katsomassa odotukset korkealla.
Tarina sai alkunsa vuonna 2007 elokuvasta, joka kuvattiin hyvin pienellä budjetilla, mutta joka saavutti lopulta suuren suosion. Monille erityisesti laulu Falling Slowly iski kovaa ja juuri originaalista laulusta elokuva sai Oscar-palkinnonkin. Pienen ja omaehtoisen kulttuurin läpimeno heijastelee elokuvan ja näytelmän tarinaa ja ehkä se osaltaan selittää vetoavuuden.
Elokuvan ohjaaja Carney Herald on sanonut: "Halusin tehdä modernin musikaalin, mutta indie leffan tyyliin, luoda maailman, jossa olisi täysin luontevaa että henkilöt heittävät kappaleen, eikä orkesterin tarvitse ilmestyä jostain tyhjästä." Juuri sama henki on säilynyt myös Jakob Höglundin ohjauksessa teatterin lavalla.
Tarinan keskiössä ovat katumuusikkona ja pölyimurikorjaajana toimiva poika sekä Irlantiin muuttanut tšekkiläinen tyttö, jotka ystävystyvät musiikin kautta. Heidän välilleen tuntuu syntyvän myös rakkautta, mutta sitä ei haluta nimetä, kuten ei hahmojakaan, jotka vain jäävät "tytöksi ja pojaksi". Tarina vilisee värikkäitä tyyppejä, upeaa kansanmusiikkia ja aidon tuntuisia keskusteluja. Pääosassa on kuitenkin se musiikki.
 |
| Lilla Teatern – Once – Kuvassa Ulriikka Heikinheimo, Alexander Wendelin, Pia Runnakko, Vilja Seivo, Santeri Helinheimo Mäntylä, Robert Kock ja Aili Järvelä – Kuva Otto-Ville Väätäinen |
Elokuvan pääosassa esiintyivät Glen Hansard ja Markéta Irglová. Lilla Teaternin lavalla nähdään Tuukka Leppänen ja Emma Klingenberg. Olisi hankala lähteä vertailemaan elokuvan ja musikaalin rooleja keskenään, sillä kyse on hyvin erilaisista asioista. Elokuvassa on hienovaraista, lähes käsityöläismäistä voimaa, kun taas teatterin lavalla tarvitaan nimeomaan sitä teatraalisuutta. Kaiken täytyy olla vähän isompaa ja tunteellisempaa, jotta takarivikin todella tuntee tapahtumat.
Leppäsen ääni on hallitseva ja lauluissa on suurta voimaa, joka on paljon hallitumpaa, kuin elokuvan viehättävällä tavalla raaka tulkinta. Tunnetta sekä Leppäsen kuin Klingenbergin tulkinnoista löytyy ja kylmät väreet ilmestyvät taattuna. Myös koko muu kasti liikkuu soittimien välillä suveneeristi ja ammattimaisuus voittaa jopa elokuvassa nähdyn musiikillisen loiston.
Lavastus ja puvustus vaikuttavat ensinäkemältä niin minimalistiselta, että teatteriin astuessa oli hankala kuvitella matkustavansa pian Dublinin kaduille. Sven Haraldsson on kuitenkin onnistunut vanerin, soittimien ja hienon puvustuksen kautta todella tuomaan jotain elokuvan herkästä raakuudesta lavalle.
 |
| Lilla Teatern – Once – Kuvassa Ulriikka Heikinheimo, Tuukka Leppänen, Santeri Helinheimo Mäntylä, Kalle Ruusukallio ja Emma Klingenberg – Kuva Otto-Ville Väätäinen |
Once henkii sellaista lähes ällöä sentimentaalisuutta, josta olen aiemmin kirjoittanut esimerkiksi Kiasmassa nähdyn The Visitors -teoksen yhteydessä täällä. Tunteisiin vetoavuus asetetaan joskus vastakohdaksi jollekin todelliselle taiteelle. Nostalgia ja puhtaan riisutut tunteet nähdään halpana keinona teokselta vetää katsoja puolelleen.
Sentimentaalisuus on yksinkertaista ja siksi sen käyttöä pidetään yksinkertaisena. Samalla tavalla marmori on yksinkertaista, mutta kuvanveistäjiä ei pidetä yksinkertaisina sitä muotoillessaan. Puhtaiden tunteiden manipulointi on oma taiteenlajinsa, jossa hyvin samankaltaisista aineksista ammennetaan yhä uudestaan ja tehdään yhä uutta.
Katsojalle saattaa tulla vastareaktio, koska tunteet ovat yleismaailmallisia. Kaiho, nostalgia ja melankolinen herkkyys tunnistetaan ja tunnistamisen johdosta pidetään niistä itsekkäästi kiinni, kun teos tunkeutuu johonkin itselle henkilökohtaiseen. Toisaalta avautumalla teokselle siinä on mahdollisuus syvällekin yhteydelle.
Taiteessa välitetetään informaatiota kokijalle ja sentimentaalisessa taiteessa pyydetään myös jotain takaisin. Ei vain kuljeteta tunnetta vastaanottajalle, vaan laitetaan hänet itse käsittelemään tunteita. Kun Falling Slowly esitetään lavalla tai elokuvassa, niin sen kuulijan on hankala olla sukeltamatta omiin muistoihinsa ja ajatuksiinsa.
 |
| Lilla Teatern – Once – Kuvassa Molla Rantamäki ja Emma Klingenberg – Kuva Otto-Ville Väätäinen |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti