Yliaika on Piia Leinon toinen 2050-luvun Helsinkiin sijoittuva romaani. EU:n kirjallisuuspalkinnon voittanut Taivas, oli sävyltään ehkä tummempi, mutta silti Yliaika sai vielä tehokkaammin kylmät väreet kulkemaan lukiessa.
Yliaika ja Taivas ovat itsenäisiä romaaneja ja sijoittuvat oikeastaan lähes vastakohtaisiin maailmoihin. Taivaan Helsinki on kolkko ja autio paikka, jossa ihmiset keittävät Kauppatorilla lokeista keittoa ja pakenevat maailmaa virtuaalitodellisuuteen.
Yliajan Helsinki on äärimmäisen tehokas ja moderni paikka, jossa talous on jopa ihmishenkeä korkeammassa asemassa. Leino leikittelee näin sillä todellisuudella, jota paikoin jo elämme.
Juuri ajatusleikit tekevät Leinon tarinoista niin hienoja. Molempien kirjojen voima kumpuaa siitä, että niiden perusajatuksen voi selittää minuutissa ja se riittää saamaan koukkuun.
Mitä jos esimerkiksi vuoden 2052 Helsingissä talous toimisi täydellisesti, mutta sen hintana yli 75-vuotiaat rajataan kansalaisuuden ulkopuolelle?
 |
| Piia Leino. Kuva: Mikko Rasila |
Leinon kuvittelema Helsinki vaikuttaa ensin upealta paikalta. Oodin katolla voi lueskella liikkuvissa näköalakuplissa, virtuaalinen Heath Ledger toimii apunasi ja kaupunki on puhdas ja turvallinen. Elät kun utopiassa.
Kun täytät 75-vuotta, sinun tulee kuitenkin valmistella exitusta. Tämä utopia ei kestä vanhentuvaa ruumistasi ja odottaa siksi uhrausta puoleltasi.
"Hän vain hypähtäisi exitukseen kuin ala-asteella hyppynarua: Nallekarhu, nallekarhu, mene sisälle, nosta tassusi, pyöri ympäri, niiaa, kumarra, potkaise, koske käsi maahan, älä mene pois, mene pois. Mene pois.
Mene ikäloppu jo pois. Pitää mennä vuorollaan pois, että toisille tulee tilaa."
Tästä järjestelmästä voi osaltaan kiittää lujaa poliittista tahtotilaa ja erityisesti 2020-luvun voimapolitiikko Annastiina Kankaanrintaa. Nyt on kuitenkin koittanut tämän oman exituksen aika ja se tuntuu olevan harmillinen välttämättömyys Kankaanrinnan niin kiireisessä kalenterissa.
Lukijalle tarjotaan pirullisesti mahdollisuus kostonhimoiseen iloon. Voimakastahtoinen päättäjä joutuu maistamaan omaa lääkettään ja tässä on jotain niin yksinkertaisen tunteisiin vetoavaa voimaa.
Leino kuitenkin tuntuu jatkavan ajatusleikkiään vielä pidemmälle ja yrittää saada lukijan tuntemaan sympatiaa päähahmoaan kohtaan. Tämä on jännittävä leikki kirjailijan ja lukijan välillä, mutta en halua paljastaa miten siinä omalla kohdallani kävi.
"Varastettu aika alkaa olla lopussa, Annastiina miettii. Tuhlattu. Käytetty. Mitä eroa niillä lopulta oli? Aikaa ei voinut säästää, koska sille ei ollut astiaa. Sitä ei voinut käyttää, koska sitä ei saanut kiinni. Ehkä halu kontrolloida, jaotella ja pätkiä aikaa oli lopulta vain yritys unohtaa, ettei heillä ollut siihen mitään otetta."
Kirja herättää luonnollisesti isoja kysymyksiä yhteiskunnasta, sen eriarvoistumisesta ja loputtomalta pyrkimykseltä kasvuun ja tehokkuuteen. Yksilötasolla se pohtii aikaa, sen rajoituksia ja yksilön vastuuta ja merkitystä. Joskus näihin kysymyksiin on helpointa löytää perspektiiviä juuri Yliajan kaltaisista suoraviivaisista tarinoista.
Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan ja ei ole mielestäni väliä onko Taivas etukäteen luettuna vai lukeeko sen vasta Yliajan jälkeen. Molemmat joka tapauksessa tuntuvat todella kansainvälisesti tasokkailta romaaneilta, joille toivon tulevan vielä jatkoa. Haluan nähdä mitä vaihtoehtoja omaan tulevaisuuteen voidaan nyt kuvitella.
Kun aiemmin toivoin, että Taivaasta tehtäisiin kaurismäkeläinen elokuva, niin Yliaika on mielessäni ehkä jokin virtaviivainen HBO-minisarja. Ihan varppina katsoisin putkeen yhtenä viikonloppuna.
Piia Leino, 2020, Yliaika, Kustantamo S&S
*mainoslinkki
Piia Leinon romaanissa Yliaika on hyvin mielekiintoinen idea elämän päättymisestä. Myös yhteiskunnallisia näkökulmia on käsiteltu. Silti minusta tarina jää ohueksi. Lukukokemus oli minulle oettymys. Ehkä odotin liikaa ennakkojehujen takia. Loen kuitekin myös Leinon ensimmäisen romaanin, tämä odottaa jo pöydälläni.
VastaaPoista