perjantai 16. syyskuuta 2016

Sumu


Kari Ketonen, Timo Tuominen, Jani Karvinen ja Elena Spirina.
Kuva: Timo Teräväinen

Juha Jokelan tuore näytelmä Sumu sai keskiviikkona ensi-iltansa Kansallisteatterissa. Tämä "itsesensuurikomediaksi" nimetty näytelmä keräsi teatterin täyteen ihmisiä ja odotukset olivat (varmasti muillakin kuin minulla) kovat. Kari Ketosen ja Elena Spirinan debyytit Kansiksen lavalla kiinnostivat ja näytelmän teemat Venäjän suhteet ovat meitä tavalla tai toiselle kiinnostanut jo kautta Suomen historian.
Näytelmä kertoo Somnimag yrityksen kolmesta jäsenestä, jotka ovat kehitelleet lääketieteellisen läpimurron, MGD-laitteen. Paras väylä laitteen myymiseen tuntuisi olevan Venäjä ja työ- ja elinkeinoministeriö lähteekin hanketta tukemaan. Ryhmän sisältä alkaa kuitenkin nousta eettisiä pohdintoja, jotka luonnollisesti aina hankaloittavat liiketoimintaa.

Lähdin teatteriin innoissani näkemään Kari Ketosen kerrankin teatterin lavalla esiintymässä. Jani Karvisen Taisto taisi kuitenkin viedä suurimman osan huomiostani. Tämän moraalista itsetuntoa puhkuva hahmo oli aivan hulvaton. Taisto oli se katalyytti näytelmässä, joka laittoi asiat koko ajan pyörimään johonkin suuntaan niin hyvässä kuin pahassakin.

"Ketonen tai Myllyrinne" kuva: Stefan Bremer

Ketosen rooli taisi olla juuri tälle käsikirjoitettu sillä niin oma Jonen hahmo tälle oli. Jone on vastavoima Taiston moraaliselle puhinalle. Jone haluaa toimia oikein, mutta eihän oikein toimiminen voi olla yritystä vastaan toimiminen. Eihän? Tämä oli mahtava rooli Ketoselle ja vaikka tämä on aina kuulunut lempinäyttelijöihini, niin Sumu viimeistään teki minut todella faniksi.

Taiston, Jonen ja ministeriön luomien jännitteiden välissä yritti parhaansa mukaan luovia Olli. Timo Tuomisen esittämä Somnimagin toimitusjohtaja, joka on jättänyt tutkijan takin naulakkoon (vaikkei sitä itse ehkä myönnäkään).

Tuominen on näyttelijä, josta en jostain syystä ole halunnut pitää, mutta joka rooli roolin jälkeen on onnistunut vain vakuuttamaan minut. Nyt kun tämä esitti todella hillittyä ja vähän neuroottisenkin oloista hahmoa todella luontevasti, olin viimein myyty. Olli nousee näytelmän päähenkilöksi ja tarinan tulkiksi katsojalle. Tämän maailmaan onkin ehkä helpoin eläytyä sillä Ollista huokuu tietynlainen epävarmuus ja ihmisyys, johon on helppo samaistua jos eksyy vähänkään pohtimaan näytelmän vaikeita teemoja.

Kuva: Stefan Bremer

Kolmen miehen yritykseen palkataan myös venäläinen Larissa, joka ottaa mielenkiintoisen roolin hahmojen välisessä dynamiikassa. Tämä on palanen jotain toista identiteettiä miesten luoman yhteisen identiteetin keskellä. Myös debyyttinsä Kansallisteatterin lavalla tekevä Elena Spirina oli roolissa vakuuttava. Arvokkuus, karisma ja tyyneys, joka tästä huokui, sai minut haluamaan nähdä Spirinan uudestaankin teatterin lavalla.

Näytelmä tavallaan pyysi persoonallisella tavalla pohtimaan Suomen ja Venäjän välistä ikivanhaa sidettä. Somnimag kommunikoi puhelimen välityksellä Venäjälle ja puhelimen toisessa päässä tuntui symbolisesti olevan koko Venäjä itse.

Ukrainan kriisi nousi päällimmäiseksi huolenaiheeksi ja Somnimagissa jouduttiin pohtimaan omia moraalisia velvotteita ja omaa identiteettiä osana laajempaa kansaa. Minuuden ja identiteetin tulkkina toimi Larissa, joka oli aiheesta tehnyt gradunkin.

Erityisen osuva oli tämän vertaus niin sanotusta kumikädestä ja Ukrainasta. Ihmisen aivot voidaan huijata uskomaan tämän edessä olevan kumikäden osa itseään. Kun kumikättä "stimuloi", voi sen periaatteessa tuntea itse. Larissan mukaan Venäläisille yhtenä kansana Ukraina on kuin tuo kumikäsi. Se tuntuu oman itsensä jatkeelta vaikkei se sitä oikeastaan ole.

Juuri tämä ruumiin ja minän eriytyminen on se filosofinen kysymys, jota Larissa laitetaan näytelmässä avaamaan. Miten minuus ei ole jotain pysyvää, sisäistä voimaa sisällämme vaan prosessinomainen jatkumo. Me tiedostamme, mutta minuuden tiedostominen voi olla silkkaa silmänlumetta, pelkkä tunne.

Tämä on mielenkiintoinen asia pohtia kun sen asettaa kokonaisten kansojen identiteetin kontekstiin, niin kuin Sumussa tehtiin. Prosessinomainen minuus on helpompi ymmärtää kun minuuden ajattelee pienenä kansana suuren kansan rinnalla. Miten minuus joutuu sen alla venymään ja paukkumaan kun se isompi kansa esimerkiksi ei aina ehkä pelaa ihan sääntöjen mukaan.

Elena Spirina, Timo Tuominen ja Jani Karvinen.
Kuva: Stefan Bremer

Loppujen lopuksi Sumu tiivistyy minulle kuitenkin yhteen asiaan: se oli hauska. Näytelmä luottaa tiiviiseen ja runsaaseen dialogiin, joka ei muutu missään vaiheessa itseään toistavaksi tai sitten ihan vain tylsäksi. Dialogi kantaa tarinaa selkeästi koko ajan uusia pisteitä kohti ja antaa näyttelijöille tilaa toteuttaa hahmojaan omilla tavoillaan.

Juha Jokinen Kansallisteatterin Lavaklubilla
Näytelmällä on ansionsa keskustelun herättäjänä ja sen teemat ovat tärkeitä. Minä nyt vain olen komedianörtti ja nostan siis myös puhtaan hauskuuden arvona muiden joukkoon.

Välillä näytelmästä tuli mieleen The Office ja välillä maanantai-aamun luento yliopistolla. Tämän kaltaisen kontrastin luominen on oiva alusta hyvälle komiikalle. Varsinaiseen sketsihuumoriin asti näytelmässä ei mennä vaikka senkin kaikuja on havaittavissa. Huumori kumpuaa tilanteiden tunnistettavuudesta ja koko tilanteen uhkaavan, hykerryttävästä fatalistisuudesta. Siitä voimasta, joka Venäjä voi olla kun bisnes ja moraali laitetaan vastakkain neuvottelypöydässä.

Ollin ja Taiston suhde on mielenkiintoinen ja ottaa välillä tragikoomisuuden piirteitä. Olli joutuu pohtimaan ystävyyttä, uhraamista ja eduntavoittelun oikeutuksia. Tästä suhteesta tuli jopa mieleen välillä Steinbeckin Hiiriä ja Ihmisiä -kirjan George ja Lennie.

Ollin ja Larissan suhde taas on avoimemmin hauska. Koko näytelmän lempikohtaukseni taisi olla näiden välinen kehityskeskustelu. Enpä taas lähde yhtään spoilaamaan, mutta voin sanoa, että yleisö ainakin repeili kohtauksen aikana todella tehokkaasti.

kuva: Stefan Bremer

Sumu näytti hyvältä. Teppo Järvisen lavastus ja Max Wikströmin valaistus toimivat hyvin yhteen. Lava täyttyi valosta, joka näytti tulevan ankeiden sälekaihtimien suodattamana lavalle, joka taas tuntui olevan koko ajan liikkeessä. Ehkä pyörivä lava tässä tapauksessa korosti myös työpäivien jatkuvaa monotonisuutta. Videota ja ääntä käytettiin näytelmässä paljon ja oli ilo nähdä, että nämä elementit oikeasti sulautuivat näytelmään eivätkä jääneet irrallisiksi osasiksi.

Tässä näytelmässä on paljon monelle erilaiselle persoonalle. Jos haluat aivoille vähän purtavaa, niin tämä on näytelmä juuri sinulle, mutta jos haluat viihdyttävän illan teatterissa, niin tämä on silti näytelmä juuri sinulle. Ehdottomasti fiktiivibissen, jos toisenkin, arvoinen.

Sumu pyörii nyt Kansallisteatterissa ja lippuja sun muuta sellaista kannattaa katsella Kansiksen sivuilta täältä. Lavaklubilla on uusi menu, jota pääsimme myös kokeilemaan ennen esitystä ja niitä rapean maukkaita pitaleipiä suosittelen myös kokeilemaan, koska niitä jäi vähän ikävä.

Vinkki: Käsiohjelma voi olla hyvä idea ostaa, sillä siinä avataan hiukan näytelmässä käsiteltäviä teemoja. Lisäksi Jokisen kekkosmainen puhe on lukemisen arvoinen.


ROOLEISSA Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Kari Ketonen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Elena Spirina ja Timo Tuominen; videolla Ria Kataja
OHJAUS Juha Jokela
LAVASTUS Teppo Järvinen
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
VALOSUUNNITTELU Max Wikström
ÄÄNISUUNNITTELU Tommi Koskinen
VIDEOSUUNNITTELU Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Pauliina Manninen
DRAMATURGI Minna Leino
OHJAAJAN ASSISTENTTI Martina Marti



 Katso myös:






1 kommentti:

Kiitos kaikille kommentoijille.