Kokeelliset pelit on kirja, joka kannattaa lukea huolimatta siitä onko itse pelaaja vai ei. Kyseessä on mielenkiintoinen katsaus pelien maailmaan, mutta erityisesti se auttaa tulkitsemaan uudenlaisia tapoja lukea kulttuuria. Teos on vieläpä ladattavissa ilmaiseksi internetistä.
Aleksandr Manzos on kirjoittanut digitaalisista peleistä yli kymmenen vuoden ajan ja tältä on ilmestynyt kirjat Pelien äärettömät maailmat (yhdessä Tuukka Hämäläisen kanssa), Suuri pelikirja: Mega Games, Pelit elämän peilinä ja Kaikkien aikojen pelit, josta kirjoitin Lukupinossa täällä.
Manzoksen tapa kirjoittaa pelistä ei ole etäinen, vaan kirja antaa lukijalle enemmän juuri sen kirjoittajan innostuksen vuoksi. Pelejä kuvaillaan syvällisesti ja paikoin lähes runollisella otteella. Se on välittämistä, joka on tarttuvaa. Nyt minäkin haluan esimerkiksi pelata Eidolonia, jossa "oikeasti mikään ei katoa, vain muuttaa muotoaan. Autojen raadoista alkaa kasvaa marjapensaita. Raunioissa alkaa liikkua eläimiä".
Manzos peräänkuuluttaa uudenlaista pelidiskurssia, joka kykenee muovautumaan erilaisten pelien arviointiin laajalla skaalalla. Ei tiukan vertailevaa ja pelimaailman isojen julkaisujen hektisessä virrassa tapahtuvaa keskustelua, vaan keskustelua, joka on enemmän yksityiskohtiin ja yleiseen kulttuurikeskusteluun sidottua.
 |
| Sokpop Collective on kollektiivi, joka julkaisee kaksi kokonaan uutta peliä kuukaudessa. |
Netistä haettavien pelien määrä on aivan tajuton ja useat tekijät yrittävät saada tuotoksiaan näkyville. On tapahtunut ns. indiepocalypsis, jossa pienet pelit tulvivat saataville nopeammin kuin niitä kukaan ehtisi pelata. Samalla on syntynyt tilaa kokeellisuudelle, jota Manzos määrittelee seuraavasti:
"Oma suurpiirteinen määritelmäni kokeellisille peleille on, että ne ovat interaktiivisia kokemuksia, jotka tekevät jotain pelien valtavirrasta poikkeavaa ainakin yhdellä osa-alueella. Tämä osa-alue voi olla mikä vain: mekaniikka, muoto, kerronnan sisältö, kehitysalusta, julkaisutapa... Kokeelliset pelit toimivat usein päin vastoin kuin ne pelit, joiden sanotaan olevan ”hyvin tehtyjä” tai ”lajityypin ystävien makuun”. Tämän vuoksi ne eivät aina ole kovin tunnettuja tai arvostettuja."
Kirjan luvuissa esitellään yksittäisiä pelejä, mutta tuntuu, että tarkoitus on esittelyjä enemmän tutustuttaa lukija erilaisiin tulkinnan tapoihin kun tarkastellaan kokeellisten pelien maailmaa. Jokainen luku vie syvemmälle siihen analyysin perinteeseen, joka pelien ympärille on niiden suhteellisen nuoren historian aikana syntynyt.
Tuollaisesta rajallisesta kokemuksesta esitetään kirjassa esimerkkinä interaktiivisena musiikkialbumina toimiva Rainstorm EP, jossa joutilaisuus nostetaan esiin hyveenä. Elektroninen ympäristö rauhallisuuden lähteenä tuntuu ristiriitaiselta käsitteeltä maailmassa, jossa verkosto irtautumista pidetään itsessään hyveenä, mutta tämä kirja avaa silmät laajemmalla tavalle ymmärtää pelien maailmaa.
 | |
| Richard Hofmeierin Cart Life on peli, joka "pakottaa suorittamaan päivätyötä vain näyttääkseen, mitä sellaisella elämällä menettää". |
Kävelysimulaattoreissa, joissa voi kulkea laajoissa peliympäristöissä on myös jotain tavattoman meditatiivista. Manzos on lainannut seuraavan pätkän Nietzschen Iloisesta tieteestä, joka kuvaa aikaansa nähden hämmästyttävän hyvin tuota tarvetta kävelysimulaatioon:
"Kerran, ja todennäköisesti piankin, tulee tarpeelliseksi oivaltaa, mitä suurista kaupungeistamme ennen kaikkea puuttuu: hiljaisia ja väljiä, laajalle ulottuvia paikkoja mietiskelyä varten, paikkoja, joissa on korkeaholvisia pitkiä kaarikäytäviä huonon tai liian helteisen sään varalta, jonne ei kantaudu vaunujen eikä kuuluttajien häly [...] me tahdomme kävellä itsessämme, kun kuljemme näissä saleissa ja puutarhoissa."
Juuri Nietzschen kuvaamaa itsessä kulkemista kävelypelit tarjoavat. Visuaalisen apuvälineen oman mielen tutkimiseen ja siinä hiljentymiseen. Manzos kirjoittaa osuvasti: "Pelaajat ovat aina olleet myös kävelijöitä".
 |
| Ice Water Gamesin peleissä on läsnä luonto ja näkyvä ajan kulku. |
Valtavien pelimaailmojen lisäksi indiepelit voivat tarjota henkilökohtaisia kokemuksia. Esimerkiksi "Hush (2010) koostuu tyhjästä tekstilaatikosta ja kirjoitusohjeesta: "Kuvaile läheinen hetki 50 sanalla." Kun laatikon on kirjoittanut melkein täyteen, näppäimistön painallus alkaakin poistaa sanoja, kunnes ruutu on taas tyhjä ja Manzos kertoo miten kokijalle jää "yllättävä menetyksen tunne".
Tuntuukin, että juuri indiepeleissä kuvataiteen ja kirjallisuuden maailmat yhdistyvät luontevimmin pelimaailmaan. Niissä on myös mahdollista murtaa niitä keinotekoisia raja-aitoja, joita yhteiskunta asettaa esimerkiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden suhteen. Ainakin joustavammin kuin isojen yritysten luotsaamissa tuotoksissa, joiden sisällöt ovat Manzoksen mukaan seurausta pitkästä vaikutteiden ketjusta, joista on hankala irtautua.
Kokeelliset pelit auttaa ymmärtämään pelien maailmaa, joka tuntuu aina välillä olevan kasvattajille hieman etäinen. Pelien positiivisia vaikutuksia ei aina ymmärretä tarpeeksi ja oppimiseen yhdistetty pelillistämisen käsitekin on usein tylsää palkintojen metsästämistä tehtäviä suorittamalla. Kirjassa ehdotetaan tilalle leikkisyyden käsitettä.
Juuri se leikkisyys on jotain mikä tekee kaikesta kulttuurista mielenkiintoista ja pelien maailmassa ollaan juuri nyt valtavassa ja villissä maailmassa, jossa on mahdollisuuksia aivan uudenlaiseen luovaan toimintaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti