Hello Kitty Must Die kiinnitti ensin huomioni, koska sen takakannessa kirjailijaa verrattiin Chuck Palahniukiin. Ymmärrän vertauksen nyt kirjan luettuani ja ilokseni löysinkin siitä tietynlaista inhomagiikkaa, johon olen Palahniukin matkassa tottunut, mutta vieläkin viihteellisemmässä paketissa.
Angela S. Choi on Hong Kongissa syntynyt ja San Franciscossa asuva entinen lakimies, joka kyllästyi nopeatahtiseen uraan ja vaihtoi elämänsä suuntaa ryhtymällä kirjailijaksi. Hello Kitty Must Die on tämän ensimmäinen romaani.
 |
| Angela S. Choi |
Fiona Yu on vähän alle kolmekymppinen nainen, joka tekee uraa lakifirmassa. Fionan isä patistaa tätä viikonloppuisin treffeille kiinalaistaustaisten miesten kera vastusteluista huolimatta ja Fionasta tuntuu, että tämä on kuin hampaaton ja kesy Hello Kitty, kuten niin monet aasialaisamerikkalaiset naiset tätä ennen.
"I hate Hello Kitty. I hate her for not having a mouth or fangs like a proper kitty. She can’t eat, bite off a nipple or finger, give head, tell anyone to go and fuck his mother or lick herself. She has no eyebrows, so she can’t look angry. She can’t even scratch your eyes out. Just clawless, fangless, voiceless, with that placid, blank expression topped by a pink ribbon."
Poikkeus rutiineihin saapuu vanhan ystävän muodossa, johon Fiona sattumalta törmää etsiessään immenkalvon palautusleikkausta ja huomaa kirurgin olevan sama henkilö, joka näiden nuoruudessa auttoi Fionaa löytämään väkivaltaisen, mutta vahvan puolensa.
Yksi asia johtaa toiseen ja matka sarjamurhien ja väkivaltaisen emansipaation maailmaan alkaa.
Hello Kitty Must Die on äärimmäisen moraaliton kirja. Nautin sankareistani nimeomaan antisankareina, mutta yleensä näiden tekoja edes jollain tarinan sisäisellä logiikalla perustellaan lukijalle. Choi ei anna mitään pakokeinoa, vaan haluaa järkyttää.
"In the southern Ural town of Yekaterinburg, Russia, the hospital staff devised a simple, yet ingenious, way of dealing with crying infants. They gagged them, taping shut their screaming pie holes. Problem solved.People started accusing the hospital of child abuse, even though the babies started it. Children get away with abuse all the time."
Silkka shokkiarvo tarinassa on helppoa ja usein halpaa saavuttaa ja siksi tämän kirjan lukeminen on osaltaan niin nautinnollista. Järkyttävät tapahtumat ja ajatukset tuodaan esiin tyylikkäästi ilman turhaa ällöyden korostamista. Vaikka monelle jotkin yksittäiset kohdat voivatkin olla liikaa. Ihan vain varoituksena.
Hyvä tarina on usein samalla hyvä ajatusleikki. Mitä jos moraali olisi kokonaan ulossuljettu alue? Mihin se johtaisi? En ikinä haluaisi maailmaa, jota kirja kuvaa, mutta miksi siitä on niin pirun hauska lukea?
Mainoslinkit merkattu: *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti