Lear on Shakespearen ehkäpä se traagisista traagisin kertomus ja Kansallisteatteri on päivittänyt näytelmän mielenkiintoisella tavalla.
Vallilan Kansallisteatteri ensi-iltana on juhlava paikka. Vanhan konepajan tunnelma vetoaa yhä uudestaan. Silti väliajalla vain odotin, että pääsen takaisin saliin ja näytelmän pariin. Alkuperäinen tarina oli jätetty sen verran koskemattomaksi, että tiesin mitä odottaa, mutta tulkinta oli niin tuore, että tiesin yllätyksiä olevan edelleen nurkan takana.
Jäihän näytelmä väliajalla jänniin tunnelmiin, joten ei ollut ihme, että oli kiire takaisin saliin. Koko tarina on tietysti koukuttava. Kruunustaan luopuva kuningatar tarjoaa osittaista valtaa kolmelle lapselleen, jotka yltyvät kilpailuun äidinsa suosiosta. Lapsista kolmas ei kuitenkaan halua lähteä mukaan leikkiin, vaan tarjoaa äidilleen sen arvostuksen, jonka äidit nyt yleensä saavat. Rakastaa "kuin suolaa ja vettä".
 |
| Lear. Kansallisteatteri. Annika Poijärvi, Petri Liski, Petri Manninen, Katariina Kaitue, Ilja Peltonen, Sari Puumalainen, Esa-Matti Long ja Maria Kuusiluoma. Kuva Stefan Bremer. |
Tästä alkuasetelmasta seuraa tarina, josta ei puutu juonittelua tai synkkiä käänteitä. Kuningatar luopuu vallastaa, mutta ei ilman katumusta. Jälkeläiset kamppailevat vallasta ja sivussa kulkee Gloucesterin perheen tarina, jossa juonittelu vallasta ottaa vielä enemmän kierroksia. Lopulta kuningattaren mieli järkkyy ja loput tarinasta onkin niin tunnettu, että ehkä kaikkea ei tarvitse kerrata.
Kansallisteatterin lavalla Vallilalassa kuningattaren mieli ei järky perinteisellä tavalla, vaan luonnon armoille heittäytyvä hahmo kärsii muistiongelmista. Kun pohtii alkuperäisen tarinan symboliikkaa, niin ratkaisu on erittäin mielenkiintoinen. Muistisairaus ei ole oikeastaan uusi elementti näytelmässä, vaan pikemminkin kuin uusi tapa selittää vanha tarina.
Learin mielen järkkyminen on eräänlaista paluuta ihmisyyteen. Kun kehuja saalistava ja todellisuudesta vieraantunut Lear hitaasti taintuu mielensä vangiksi, niin samalla hän näkee maailman uusin silmin. Voisi sanoa, että hän näkee maailman inhimillisemmin, koska Lear tuntuu luopuvan eläimellisestä ajattelutavastaan vallan ja keinottelun maailmassa ja sen sijaan katuu, ettei ottanut osaa siihen puhtaiden ihmissuhteiden maailmaan, joka olisi ollut tämän saatavilla. Juuri näkeminen ja näön vieminen on vahva teema näytelmässä.
 |
| Lear. Kansallisteatteri. Petri Manninen. Kuva Stefan Bremer. |
Näytelmä on tuotu nykyaikaan, mutta hyvin persoonallisella tavalla. Henkilöitä ei ole kuljetettu oikeastaan tähän hetkeen, vaan johonkin muutaman vuosikymmenen takaiseen MTV-musavideoiden hetkeen. Ohjaaja Tiina Puumalainen ja visualisoinnista vastaava Teppo Järvinen ovat luoneet maailman, joka toimii täysin tarinan ehdoilla, mutta on samalla omaleimainen. Muun muassa Kansallisoopperan Oopperan kummituksen taustalla olleelta kaksikolta ei olisi vähempää odottanutkaan.
 |
| Lear. Kansallisteatteri. Keskellä Sari Puumalainen ja Annika Poijärvi. Kuva Stefan Bremer. |
Näyttämöä hallitsevat suuret kirjaimet, joista muodustuu Learin nimi. Vaikutelma on täsmälleen kuin menneen ajan musiikkivideoissa, joissa esiintyjää korostetaan jatkuvasti, vaikka kirjaimet tällä kertaa liikkuvat ja hajaantuvat, kuin kuvastaen identiteetin itsensä hajaantumista. Puvustus vahvistaa MTV-ajan estetiikkaa, jonka maailmasta näytelmä lainaa osuvasti.
Illallta odotin erityisesti Katariina Kaitueen suoritusta nimihahmon roolissa, enkä joutunut pettymään. Yksi karismaattisimpia näyttelijöitämme on kuin tehty Learin rooliin. Kaitue toi eläväksi Learin matkan voimakkaasta hahmosta muistinsa kanssa kamppailevaksi ja valtansa rippeistä kiinni pitäväksi raunioksi. Sari Puumalainen tulkitsee hienosti katsojille näytelmää kuningattaren vanavedessä kulkevana narrihahmona. Kaikkea yhdistää Hannu Rantasen säveltämä yksinkertaisen voimakas musiikki.
 |
| Lear. Kansallisteatteri. Katariina Kaitue. Kuva Stefan Bremer. |
Lisätietoa näytelmästä löytyy Kansallisteatterin sivuilta täällä. Shakespearen näytelmät toimivat kulttuurissa eräänlaisina tukipilareina. Ne ovat jotain mihin yhä uudet tarinoiden kertojat nojaavat, kun haluavat kertoa jotain nykyhetkestä. Menneisyyttä johon sidotaan tarina, kun halutaan kertoa muutoksesta ajassa. Yhä uudestaan muutokselle antautuvat pohjat ovat yksi Shakespearen lahja, jonka hän näytelmiensä kautta on meille jättänyt.
Sovitus ja ohjaus Tiina Puumalainen, visuaalinen kokonaissuunnittelu Teppo Järvinen, koreografia Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö, musiikki Hannu Rantanen, äänisuunnittelu Jani Peltola, valot Kare Markkola, naamiointi Petra Kuntsi. Rooleissa Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi, Sari Puumalainen. Esitys nähty medialipulla.
Mainoslinkit merkattu: *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti