Pelle Hermanni ei muistaakseni ollut pelottava hahmo kun olin itse vielä pieni. Kyseessä oli harmiton pelle muiden kaltaistensa joukossa ja se pieni ja värikäs talo televisiossa toi mieleen erään hauskan sukulaisen talon maaseudulla. Erityisesti pellen pihalla kököttävä taikurin pakettiauto oli jostain syystä hieno ja jännittävä. Hermanni kävi aina välillä koputtelemassa auton ovea, mutta ikinä taikuri ei ollut kotona. Hän oli aina jossain muualla käymässä ja vaikutti, että niin olivat kaikki muutkin läheiset.
Tai se on ainakin muistoni pellestä, vaikka olen melko varma sarjassa olleen muitakin näyttelijöitä. Muistoissani on vain yksinäinen Hermanni mystisesti rajatussa maailmassaan, jonka ympäristö näytti maalatulta. Tottakai se olikin maalattu ja koko kameran takaisen studion näkeminen valoineen ja työmiehineen olisi luultavasti räjäyttänyt pienen minuni maailman.
Toisaalta en ole varma muistanko oikein. En muista oliko sarjassa muita näyttelijöitä, samalla tavalla, kuin en aiemmin muistanut miten pelottava Pelle Hermanni saattoi olla. Sen muistin vasta hiljattain. Muistin sen hieman pöhöttyneen naaman ja verestävät silmät ohuen maalikerroksen alla. Niin paljon maalattua pintaa, että ehkä tarkoitus oli peittää jotain.
Ainakin se herättää epäilyn. Ehkä siksi, että mitä enemmän näemme maalikerroksia, sitä enemmän haluamme nähdä niiden alle. Kuvittelemme sinne maailmoja. Kyseessä oli vain tavallinen pelle, mutta jotain pinnan alla sykkivää siinä jäi näkemättä silloin.
Kännykästä informaation tulvaa selatessa voin tuntea samanlaisen sykkeen kaiken alla. Muistan miten vuosi 2020 sai ihmiset laittamaan kaiken pahan juuri sen kyseisen vuoden syyksi. Seuraava vuosi saapui ja vielä pahemmat mullistukset sen mukana. Taas uusi vuosi sai maailman synnit kannettavakseen, kun ihmiset epäreilusti syyttivät sitä.
Vuosi 2022 jäi poikkeuksellisesti vapaaksi synnistä. Sen taakka oli synkempi kuin edellisinä vuosina yhteensä, mutta harva jaksoi enää syyttää kaikesta pahasta kuluvaa vuotta. Oli viimein selvää, että informaation tulva itsessään oli mätä ja lisäksi niin epäuskottava käänteissään, että se kylvi epäilyn siemeniä järkeviltä vaikuttavienkin ihmisten sisään. Oli selvää, että tulvan alla sykki jotain ja ihmiset joutuivat kääntämään katseen itseensä. Mutta katse vaeltelee.
Pandemia, sota, julkkisten kuolemat ja poliitikkojen elämät. Sota. Mitä Pelle Hermanni olisi sanonut? Ei luultavasti mitään, vaikka muistojeni Pelle Hermanni olisi ehkä soittanut näköpuhelimella äitylille ja kysynyt, onko kaikki ok. Äityli olisi tehnyt lättysiä ja kaikki tosiaan olisi ollut näköpuhelimen toisessa päässä ok. Kuva olisi sammunut ja Hermanni olisi kääntänyt katseensa ruutuun, josta me häntä katsoimme. Surullinen hymy levinneenä veristäviin silmiin asti.
Muistoissani kaikki Pelle Hermannin ulkopuolinen maailma oli olemassa ainoastaan näköpuhelimen toisessa päässä. Hermanni saattoi vain seurata maailmaa kopistaan, mutta ei millään todellisella tavalla ottaa osaa siihen. Kukaan ei ollut kotona pakettiautossa, kukaan ei tullut käymään ja jos Hermanni koetti paeta, niin eläväksi muuttunut keppi rankaisi häntä. Silti kyseessä oli minulle ihan vain tavallinen pelle.
Luulen, että sota olisi pelottanut sitä pientä versiota minusta. Olisin oppinut televisiosta jotain siitä mitä tapahtuu ja mistä on kyse, mutta en välttämättä pelkistä uutiskuvista. Sodan pinnan alla ei olisi ollut mitään, vaan kaikki olisi ollut mustavalkoisempaa. Mutta vain hiukan mustavalkoisempaa kuin nyt.
Toisinaan näemme kaiken hyvän ja pahan välisenä taisteluna, jos oikein yritämme, tai jos oikein lakkaamme yrittämästä. Riippuen siitä onko uutisten aiheet helpompaa selittää itselleen nopeasti vai unohtaa nopeasti. Tarinallistamme informaation tulvaa miten haluamme. Toimimme käsikirjoittajina virrassa, joka jossain elää omaa elämäänsä jota emme aivan tavoita. Se häiritsee, koska emme haluaisi nähdä ihmisten kärsimystä osana satua. Uutisvirta muuttuu Hanhiemon tarinoiksi ja otsikot kertovat lohikäärmeistä, joita vastaan ritarit taistelevat.
Otsikoiden jälkeen voin avata pelin. Voin siirrellä kuvioita sillä samalla ruudulla, jossa lohikäärmeet juuri puhkuivat tulta ja ihmisiin sattui. Kesken pelin mainos alkaa ja lapset juoksevat metsässä leluaseiden kanssa. Aihe tuntuu niin tosielämän uutisten alleviivamiselta, että se voisi hymyilyttää. Saatoin hymyilläkin. Värikkäät aseet vilkkuvat puiden välistä ja lapset näyttävät jahtaavan toisiaan. Kaikki hymyilevät. Lopulta video saavuttaa päätepisteensä ja vaahtomuovinen panos maalinsa. Vaikka hetki sitten käynnissä oli vielä aivan varmasti sota, niin kenenkään ei osu. Panos osuu pelkkään pahviseen maalitauluun, kuin se olisi koko ajan ollut tarkoituskin.
Mainos väittää minulle, että muistin vain väärin, eikä kukaan oikesti jahdannut ketään. Se väittää, että minuun ei tule luottaa tietovirtojen vastaanottajana. Minä olen se heikoin lenkki ja vaahtomuovi iskeytyy jonnekin aivan muualle ja lohikäärmeet lentävät horisonttiin. Pelle Hermannin maskin alla ei ole mitään sykkivää.
Näin pellen maskin tulevan takaisin. Aivan kirjaimellisesti se ilmestyi kännykäni tulvaan ja hetkeksi onnistui kiskaisemaan aikaan, kun olin se pienempi minä. Vain hetkeksi kuitenkin ja näin pian, ettei kyseessä ollut aivan sama pelle. Talo näytti samalta ja ympäristö kaukaisesti tutulta, mutta kaikki oli sovitettu uuden ajan lapsille. Uusi näyttelijä, uusi tuotanto, uusia muistoja. Pelle Hermanni tulee takaisin uudet kasvot vanhan maalin alla.
Olisi voinut luulla Hermannin paluun henkisesti katkaisevan tulvani seuraamisen, mutta jostain syystä se kuului muun virran joukkoon luonnollisena jatkumona. Se vahvisti kaiken toistuvuutta. Miten kaikki on tapahtunut aiemminkin jatkuvana sykkeenä. Pandemia, sota, Pelle Hermanni.
Katsoin videota, joka syytti muistojani, mutta syytin sitä takaisin. Pelle Hermanni ei ollut enää yksin. Pelle Hermanni jutteli muille ihmisille, jotka tulivat ennen niin tiukan suljettuun maailmaan ja hän oli jotenkin päässyt vapaaksi maalatuista maisemistaan. Miksi rankaisukeppi oli antanut sen tapahtua? Miksi Hermanni ei ollut näköpuhelimen äärellä? Me kaikki muut olimme.
Juuri se pelle, joka oli jo kauan sitten haudattu muistoihin, saikin palata ihmisten pariin. Valkoiseksi maalattu Lasarus, jolle ne pelkät kaukaiset kaiut ihmisistä olivat alunperin kuuluneet. Hän oli se alkuperäinen sosiaalisen tyhjiön asukas, mutta nyt kaikki oli käännetty ylösalaisin.
Joudumme ottamaan pellen paikan maalatussa ympäristössä, jossa emme aivan voi tietää mikä on totta. Tai jos tiedämmekin, niin unohdamme pian, koska tulva on aivan liian voimakas ja vie mukanaan.
Tiedän jossain olevan todellista kärsimystä ilman maskeja. Se sykkii tulvan alla ja yrittää puhua minulle. Yrittää puhua meille. En muista edellisiä informaation tulvia, mutta pahinta on se, että tulen unohtamaan nykyisetkin. Tulen unohtamaan jokaisen vuoden vähän eri tavalla, koska tulen muistamamaan niistä ihan vähän eri osia. Tulen muistamaan ne jonain muuna aikana.
Oma välittäminen on ajankohtaispahtuma. Välittäminen on olemassa, kun joku kärsii juuri sillä hetkellä jossain tietyssä paikassa maailmassa ja juuri minä tiedän siitä. Juuri silloin muistan sen vielä oikein ja minä ihan aidosti välitän juuri sen hetken.
Näin taas mainoksen. Olisin voinut ohittaa sen ja jatkaa tulvan seuraamista, mutta en halunnut sillä mainos oli jälleen traileri. Ei pellejä, mutta viihdettä kuitenkin ja janoan sitä. Tom Cruise palasi Top Guniin ja mainos jatkoi luontevasti sodan teemaa. Cruise lentää lujaa hävittäjillä ja taistelee jotain nimeämätöntä uhkaa vastaan. Uhka voisi olla lähes mikä toinen maa tahansa, mutta mikään ei tunnu juuri sopivalta.
Kehitän mielessäni teorian, jossa Top Gun kertoo Yhdysvalloista, joka on sisällisodan kourissa. Vihollista ei nimetä, koska ei haluta näyttää miten Cruise todellisuudessa ampuu alas omiaan. Joudun kehittelemään tämän teorian, koska en yksinkertaisesti keksi muuta järkevää selitystä elokuvan tapahtumille. Top Gun on kertomus Yhdysvalloista viimein ja jälleen taistelussa itseään vastaan. Millä muulla valtiolla olisi edes sellaista sotilaallista mahtia tarjota vastukseksi, kuin sillä itsellään.
Viihde ja uutiset, tai fiktio ja fakta, eivät ole toistensa vastakohtia, vaan samaa virtaa eteneviä tovereita. Niin nopeasti, että en lopulta muista oikein kumpaakaan. Viihteen kuvasto sekoittuu uutisiin ja karhunpalveluksena auttaa ottamaan myös uskomattomat asiat vastaan normaaleina juonenkäänteinä.
Maailma pysähtyy, ilmasto muuttuu ja kansakuntia alistetaan. Itse odotan vain mitä seuraava näytös tuo tullessaan. Kerron itselleni, että ainakin viihde opettaa kyseenalaistamaan. On ehkä totta, että uutiset kertovat, mutta kulttuuri sen sijaan kysyy. Tiedän myös, että tulee hetki kysyä muilta, että onko kaikki ok, koska Pelle Hermanni opetti sen. Tom Cruise ei opettanut mitään, mutta otan hänetkin kiitollisena vastaan tulvaani. Kaikki ovat tervetulleita.
Top Gun ja Pelle Hermanni kykenivät helposti elämään samassa maailmassa, jossa pieni minäkin eli. Molemmat vahvasti irti maailmasta, kertoen enemmän irrallisuudesta maailmassa, kuin maailmasta itsestään. Molemmat kirkkaita värejä ja teatteria ja molemmat haparoimassa kohti todellisuutta, joka oli silti niitäkin vääristyneempi ja etäinen.
Mitä antaisimmekaan siitä etäisestä todellisuudesta nyt. Äitylistä näköpuhelimen toisessa päässä ja sankarillisista yksilöistä voittamassa kokonaisia sotia puhdasta, punaista pahuutta vastaan. Informaation tulva osaa ennakoida tarpeemme ja tarjoaa meille yksilöitä. Se tarjoaa sankareita ja paholaisia, mutta kaikkien kasvot sekoittuvat toisiinsa. Tunnusmerkkejä ei ole maalattu naamojen pintaan, vaan jokainen virtaan ilmestyvä kasvo muistuttaa toisiaan. Se luo illuusion kaltaisen tilan, jossa historia on kasattu itsensä päälle yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Yhä uusia tilaisuuksia unohtaa kaikki uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti