Keskustakirjasto Oodissa keskusteltiin kirjallisuuspoliittisesta ohjelmasta 1.3. järjestetyssä vaalipaneelissa.
Kirja-alan järjestöt kutsuivat kahdeksan ehdokasta eri puolueista keskustelemaan kirja-alan toimintaedellytyksistä, kirjallisuuden tekijöiden tulonmuodostuksesta, lukutaidon edistämisestä ja oppimateriaalien merkityksestä.
Eva Biaudet, kansanedustaja (RKP)
Juho Eerola, eduskunnan 2. varapuhemies, kansanedustaja (PS)
Eeva-Johanna Eloranta, kansanedustaja (SDP)
Sari Essayah, kansanedustaja, puolueen puheenjohtaja (KD)
Saara Hyrkkö, eduskuntaryhmän 1. vpj, kansanedustaja (Vihr.)
Hilkka Kemppi, kansanedustaja (Kesk.)
Minja Koskela, kaupunginvaltuutettu, polit. asiantuntija (Vas.)
Sari Sarkomaa, eduskuntaryhmän 1. vpj, kansanedustaja (Kok.)
Jossain vaiheessa myös Jörn Donnerin haamu saapui kertomaan miten lukeminen kannattaa aina. Keskustelu pyöri erityisesti oppimateriaalien parissa ja kielikysymyksissä. Lukemista itsessään ylistettiin ja sen hyötyä nuorille kehittyville mielille.
Alussa ehdokkailta kysyttiin mitä kirjallisuus heille henkilökohtaisesti merkitsee ja kaikilla nousivat päällimmäiseksi muistot lapsuudesta ja omien lasten ja lastenlasten lukuhetket. Kirjallisuus nostalgiana on yleinen teema aina kirjoista puhuttaessa, koska ne ovat oman identiteetin rakennuspalikoita. Halutaan ilmaista, että "näin minut on tehty", "Näillä kirjoilla minut on rakennettu".
Joillekin kirjat olivat kapinaa. Saimme hakea aikuisten hyllyltä kirjastosta kirjoja, joita kirjaston työntekijä eivät suositelleet, mutta joita sai kuitenkin lainata vapaasti. Videovuokraamossa noudatettiin yleensä ikävän tarkasti ikärajoja, mutta kirjasto oli puolueetonta maata ja kirjat olivat kapinaa.
Oli jotain likaista kuunnella kirjallisuuden hyödyistä. Miten kirjat toimivat vientituotteena ja miten lukeminen auttaa ihmisiä sopeutumaan yhteiskuntaan. Entä jos kirjailija ei halua olla hyödyksi kenellekään? Entä jos hän haluaa päinvastoin olla esteenä sen yhteiskunnan rattaissa, josta paneelissa puhuttiin? Että hänen sanoillaan on jokin ulkoapäin asetettu arvo?
Minja Koskela sanoi, että kirjailijan työ on työtä ja se on totta. Kirjailijan työ on myös jotain maagista ja se puoli on hankala sovittaa mihinkään kirjallisuuspoliittiseen ohjelmaan. Tämä on ristiriita, josta tulee ohjelmaa laatiessa puhua. Miten tukea yhteiskunnallisesti myös kirjallisuutta, joka on yhteiskuntaa itseään vastaan. Miten tukea kirjailijoita toimimatta luovan työn tuomarina.
Yhteiskuntaan osallistuminen ei poista mahdollisuutta tai velvollisuutta kapinoida sitä vastaan ja kirjallisuuspoliittinen ohjelma on tarpeellinen. Lukeminen on hyödyllistä, mutta sen ei tarvitse olla hyödyllistä ollakseen arvokasta. Jörn Donnerin haamu katosi ilmastointikanaviin. Kirjailijat ja kääntäjät jatkavat byrokraattisessa viidakossa perustulottomassa maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti