21.11.2017

Rohkeasti eteenpäin - kansallisten taideinstituutioiden tulevaisuus



Rohkeasti eteenpäin - puhetta Suomesta, taiteesta ja tulevaisuudesta -keskustelu järjestettiin eilen Suomen Kansallisteatterilla. Isojen kansallisten taideinstituutioiden johtohenkilöt kokoontuivat pohtimaan taidetta ja sen muuttuvaa tulevaisuutta. Itseäni tuo kansallisuuden käsite taiteesta puhuessa on aina jotenkin oudoksuttanut. Olen kokenut sen enemmän rajoittavana kuin vaikka yhdistävänä tekijänä.

Rohkeasti eteenpäin -keskustelu käytiin toimittaja Saska Saarakosken johtamana. Siihen osallistuivat Suomen kansallisoopperan taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi, Ateneumin taidemuseon johtaja Susanna Pettersson, Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Hannu Lintu sekä Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho.

Saska Saarikoski, Mika Myllyaho, Susanna Pettersson, Lilli Paasikivi ja Hannu Lintu

Kansallisteatteri täyttyi myös katsomon puolella suomalaisen kulttuurin tekijöistä ja vaikuttajista. Kulttuurimehua nautittiin pitkistä laseista ja keskustelu oli vilkasta jo ennen saliin astumista. Suuri näyttämö oli koristeltu Kati Lukan lavastuksella, jossa näytti olevan elementtäjä ainakin Koivu ja tähti -näytelmästä. Tuomas Lehdon sellonsoitto entisestään vahvisti vaikutelmaa, että kyse ei ole pelkästä paneelikeskustelusta vaan eräänlaisesta performanssista itsessään.

Vaikka keskustelun aihe oli taiteen tulevaisuus, niin puhe pyöri hyvin paljon menneisyydenkin parissa. Saarikoski ennustaa taiteen kokevan huomattavasti enemmän muutoksia seuraavan sadan vuoden aikana kuin se on kokenut koko Suomen satavuotisen itsenäisyyden aikana. Puhuttiin miten 1800-luvun Kalevalaan ja vahvaan nationalismiin pohjannut henki loi vahvasti sitä käsitystä mitä kansalliset instituutiot ovat. Taiteilijat kuvasivat Suomea, mutta samalla itse suuntasivat ulkomaille.

Nykyään koko kansaa yhdistäviä taideilmiöitä on yhä vaikeampi luoda. Kulttuuri on pirstoutunut monialaisemmaksi ja hyvä niin. Mutta mitä se tekee näille kansallisisille instituutioille ja mitä se kansallisuus taideinstituution nimen edessä oikeastaan enää tarkoittaa? Hyvin kiinnostavaa on mitä uudet teknologiat ja käsitykset taiteesta tulevat tekemään näille laitoksille.

Lintu puhui miten kansalliset näkökulmat ovat vaarassa tukahduttaa luovuuden. Tämä näkee, että yleis-inhimillinen aspekti on korvaamassa kansallisen. Ei siis tarvittaisi enää mitään kansallisuuteen pohjaavaa yhteistä näkemystä taideteoksen kokemiseen vaan olisimme vapaampia nauttimaan taiteesta yksilöinä. Vapauttava ajatus.

Kuten Paasikivi muistutti, niin kansalliset instituutiot ovat kuitenkin tärkeitä tahoja taiteen tukemisessa. Ne ovat maassamme hyvin organisoituja ja korkeatasoisia. Ja kuten Myllyaho muistutti, niin usein taide tarvitsee välttämättä ne seinät ympärilleen. Muuten olisimme kuunnelleet eilisenkin illan keskustelua Rautatientorilla istuen viimassa ja sateessa.

Taide on väylä monelle asialle. Pettersson korosti sen olevan erityisesti turvallinen väylä käydä läpi kipeitäkin asioita. On kuitenkin muistettava, että kansallisuus on elementti, jonka voidaan nähdä niin positiivisessa kuin negatiivisessakin sävyssä.

Tuomas Enbuske esitti yleisökysymyksen, jossa tämä pohti miksi taideinstituutiot tuottavat huomattavan vasemmistolaista taidetta. Kysymys käynnisti pelin kuumaa perunaa, jossa kukaan ei kovin hanakasti halunnut tarttua aiheeseen. Paasikivi toi esiin kouluissa kiertävän Ihmepoika A -oopperan, jota on julkisuudessakin kutsuttu sisällöltään juurikin vasemmistolaiseksi. Paasikivi sanoi, että "jo nyt on perskule, jos ei saa koululeikkauksistakaan laulaa" ja tämä mielestäni tiivistikin ajatuksia aiheesta hyvin.

Tuskin mikään instituutio haluaa poliittisesti leimautua mihinkään suuntaan, mutta henkilökohtaisesti jaan Enbusken ajatuksen siitä, että vasemmallehan tässä kulttuurillisesti kallistutaan. Näen tämän suunnan kuitenkin osaltaan turvaavaan taiteen vapautta ja pitävän kulttuurin kentän avoimena moniääniselle keskustelulle. Ateneum ilmoitti seinällään isolla lakanalla, että "Refugees welcome". Se nähdäänkö esimerkiksi tämä viesti vasemmistolaisena vai ihan vain inhimillisenä on varmasti ihan katsojan omassa silmässä.

Taiteen tulevaisuus on epävarmaa ja siksi jännittävää. Kansalliset instituutiot ovat kasvaneet pitkälti kuluneen sadan vuoden aikana nykyisille sijoilleen ja muutos on yhä jatkuvaa. Vaikka kulttuurin arvostuksesta usein puhutaan, niin jo Helsingin keskustan katukuvassa se näkyy vahvasti. Tuleva Keskustakirjasto, Amos Rex, Tanssin talo ja jo tulleet Musiikkitalo ja Kiasma ovat jättimäisiä satsauksia kulttuuriin.

Kehitys saattaa mennä mihin suuntaan tahansa, mutta lopulta se henkilökohtainen kokemus jää tärkeimmäksi. Mikään ei muuta sitä miten yksilö kohtaa taiteen ja mitä tämä saa siitä irti.


Katso myös:



1 kommentti:

  1. Olipa kiinnostavan kuuloinen tilaisuus, kiitos sen referoinnista! Minä en nähnyt Ihmepoika A:ta mitenkään poliittisena, sillä onhan vain niin, että kyläkoulun lakkauttamista pelkäävät lapset osittelevat syyttävällä sormella kohti leikkaajia. Ja sitten taas toisaalta kai kaikki taide on jollain tavalla poliittista, sillä se on niin latautunut merkityksillä ja tulkinnoilla, että poliittisen viestin aina johonkin suuntaan saa sieltä kaivettua.

    VastaaPoista