sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Depressiopäiväkirjat - Anni Saastamoinen



Depressiopäiväkirjat kertoo yhden ihmisen tarinaa elämästä masennuksen kanssa. Yksikin tällainen tarina on tärkeä, mutta erityisen tärkeäksi sen tekee tarinan universaalisuus. Se on tarina, joka koskettaa useampaa ihmistä kuin moni kuvittelisikaan ja osaltaan tekee mielenterveysongelmista jälleen hieman hyväksyttävämmän puheenaiheen. Onneksi on ihmisiä, jotka laittavat itsensä likoon ja ottavat näitä askelia kohti avoimempaa keskustelua.

"Useimmat tarinat ja näytelmät alkavat sillä, kun esirippu nousee. Tämä tarina alkaa siitä, kun raskas esirippu laskeutui ja pimensi maailmani."

Anni Saastamoinen on kirjan esittelytekstin mukaan "pohjoissavolainen Helsingin Kalliossa asuva toimittaja, blogisti, Twitter-hahmo, kokonaisen sukupolven ääni ja roller derby -aktiivi". Juuri Twitter-hahmona Saastamoinen onkin itselleni tuttu. Tämän oma ääni oli jo kirjan avatessa selkeä. Se pohjattoman sarkastinen, vittuileva ja savolaisella huumorilla kyllästetty ääni Twitteristä jatkui tässä Saastamoisen ensimmäisessä kirjassa.

Kirjat masennuksesta ovat eksyneet lukupinooni melko tiheään tahtiin. Kirjoitin Aiemmin Pauliina Vanhatalon kirjasta Keskivaikea vuosi ja Matt Haigin kirjasta Syitä pysytellä hengissä. Tulossa on vielä teksti ainakin Emmi Valveen tuoreesta sarjakuvasta Armo sekä Anna-Leena Härkösen kirjasta Loppuunkäsitelty. Vaikka masennus on hyvin henkilökohtainen sairaus, niin kaikissa näissä teoksissa on löydettävissä juuri tietty pohjavire, joka tekee niistä hyvin tuttuja toisilleen.

Anni Saastamoinen Mikko Aarnen haastateltavana Helsingin Kirjamessuilla

Masennukseen aiheena liittyy sitkeitä ennakkoluuloja ja asenteita. Rakastamme viljellä arkipuheessa retoriikkaa, jossa joku on "vitun hullu" tai "ihan psykoosissa". Näin lainkaan ajattelematta, että kyse on todellisista ilmiöistä. Sitten taas niistä todellisista mielialan ongelmista ei ole soveliasta puhua kahvipöydässä samaan tapaan kuin vaikka selkäongelmista tai edes syövästä. Masennus on jotain aivan liian henkilökohtaista. Vaikka ei se oikeasti edes ole. Ei ainakaan niin, että se olisi jokin mörkö sängyn alla, jota missään nimessä ei saa sohia.

Kirjalliset ulostulot masennuksen kanssa ovat tervetulleita murtamaan näitä ennakkoluuloja ja Saastamoinen tekee sen todella koskettavasti ja hauskasti. Tämän kirjassa esitellään miten vaikeaa voi olla hakea hoitoa sairauteensa ja miten terapia voi olla monella väsyneelle ihmiselle tavoittamattomissa.

Saastamoisen teksti on jotain mitä kohteliaasti kutsuttaisiin "värikkääksi". Kaikkine vittuineen ja perkeleineen kirja on nimenomaan helposti lähestyttävä. Kyseessä on oikea ihminen, joka puhuu ihan oikeasta ongelmasta ja se saa ehkä ihmiset myös kuuntelemaan herkemmin.

Epäkohdat terveydenhuollossa avautuvat lukijalle todellisina kun ne nähdään yksilön kautta. Hoitoon pääseminen ei ole helppoa ja toisaalta myöskään pikakeinoja parannukseen ei ole. Masennus on paska tauti ja hankalaa yrittää selittää kenellekään. Terapeutille, ystävälle, kenelle tahansa. Saastamoinen kuitenkin kirjallaan astuu eteen sieltä pimeästä ja avaa suunsa.

"Haluaisin kertoa, kuinka haaveilen elämästä, joka on kuin kenen tahansa. Olisi perhe. Lapsia ja heidän suhisevat haalarinsa. Keskitalven pimeinä aamuina pitkin ruokapöytää huljunneet kaurapuurot, jotka kuivuvat vaivihkaa koviksi kokkareiksi pöydälle, tuolille ja sen alle. Eikä se haittaisi, se ei romuttaisi muruiksi. Olisi saunavuoro, kauppareissut, kakkavaipat, koiran ulkoilutus, työmatkat, viikonloppusiivoukset, itse leivotut sämpylät, retket, matkat, laskut, vierailut, mummot, papat, ukit ja mummat. Olisivat ne riidat ja kiukustumiset, jotka kuuluvat perheeseen ja parisuhteeseen, olisivat ne jalkapohjan alle jäävät legopalikat, ne kuraiset haalarit, niskapaskat, rintamaidolta haisevat vaatteet. Yritä nyt selittää jollekin, jonka arki täyttää "normaalin" elämän kriteerit ja jonka psyyke on järkkymättämän vakaa, miten itse ei yksinkertaisesti pysty mihinkään, vaikka ei ole minkään virustaudin kalvamana heikentynyt luurankomaiseksi ja kadottanut kaikkia fyysisiä voimiaan. Ei pysty, vaikka kaikki raajat ovat paikoillaan ja toimivat. Ei pysty, vaikka kaikki aistit ovat kunnossa ja sisäelimet niille kuuluvilla paikoillaan. Kaikki pelottaa. Pelottaa, milloin tulee se hetki, kun kaikki on taas liikaa. Se hetki, kun kaikki on peruttava, kun sänky ei päästä otteestaan, koska mörkö istuu rintakehän päällä ja huutaa pääni sisällä minun olevan huono, kehno, arvoton, kyvytön, ruma, tyhmä ja hapen hukkaa."


Anni Saastamoinen, 2017, Depressiopäiväkirjat, Kosmos, arvostelukappale

Mielenterveysseuran kriisipuhelin päivystää numerossa 010 195 202

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.