Tavallisuuden aave

Ferdinand von Wright: Tilhiä pihlajassa

Luis Buñuelin Vapauden aave on absurdi elokuva, joka koostuu pienistä palasista. Kaikki sen palat pyrkivät tutkimaan ihmisten keksimiä rituaaleja, ihmisen moraalia ja yhteiskuntamme mysteeristä luonnetta. Saara Turusen Tavallisuuden aave otti osittain inspiraationsa tästä elokuvasta. Se koostuu samankaltaisista, pastellinsävyisistä kuvasarjoista, jotka toimivat kuin tutkimusmetodina. Tällä kertaa vapauden sijasta kuitenkin tutkitaan tavallisuutta.

Q-teatterin lava on muuttunut 80-luvun suomalaiseksi kodiksi lavastaja Milja Ahon toimesta. Siis tosi suomalaiseksi. Tunnistan siinä ihan kaikki elementit ja samalla olen kiitollinen, että lavaa ei ole täytetty suomiverkkareilla, kossupulloilla, suksilla tai millään muullakaan ilmiselvällä suomalaisuuden korostajalla. Tämä on ihan tavallinen suomalainen koti vaikka se voisi yhtä hyvin sijaita vaikka Englannissa. Tunsin olevani kylässä jollain vanhalla sukulaisella, ja kun keittiönpöydän ääressä istuva Laura Birn avasi suunsa, niin vähän säpsähdin kun olin jo ehtinyt asettautumaan maailman sisään.

Kuva: Pate Pesonius

Suomalainen tavallisuus on kuvitelmissani juuri näin vähäeleistä ja mielestäni se on todella kaunista. Von Wrightin maalaukset, jotka ovat oleellinen osa esitystä, tuovat mainiosti esiin sitä hiljaista estetiikkaa. Näyttämön pastellinsävyisyys ja lähes kliininen tunnelma tuo mieleen sekä Buñuelin Vapauden aaveen että Wes Andersonin elokuvat. Näytelmän alkaessa tulikin vahvasti mieleen, että katson sekoitusta Ketosen ja Myllyrinteen sketsistä ja Wes Andersonin leffasta. Loistavalla soundtrackillä varustettuna.

Kuvallista tyylittelyä elokuvasta Vapauden aave

Näytelmä ei kerro lineaarista ja selkeää tarinaa vaan tuo katsojan eteen sarjan tuokiokuvia. Ne tarjoavat paljon mahdollisuuksia erilaisille tulkinnoille, mutta toisaalta mahdollistavat esityksen seuraamisen ihan vain pieninä tarinoina. Tulkinta ei ole välttämättömyys näytelmässä viihtymiseen.

Näyttelijöistä haluaisin kirjoittaa paljon ylistyssanoja, mutta tyydyn vain sanomaan, että rakastuin näytelmään tämän ryhmän ansiosta. Käsikirjoitus sisältää vain seitsemän sivua dialogia ja kehonkielikin on erittäin minimaalista, mutta jokainen näyttelijä toi lavalle ihan tajuttoman määrän tunnetta. Ylermi Rajamaan hiljainen uhmakkuus, Elina Knihtilän häpeä, Laura Birnin kyky muuntua... No ei tosiaan pitänyt lähteä tätä liikaa avaamaan, mutta olivat ne vaan huikeita.

Kuva: Pate Pesonius

Esityksen rytmi oli mielenkiintoinen. Tavallisuus on hiljaisuutta ja tahdikkuutta, mutta aina välillä se hiljaisuus rikotaan. Ave Maria sorsapillillä esitettynä ja Laura Birn miehenä, joka tanssii villisti muiden katseilta suojassa olivat ihan nappisuorituksia. Pyry Nikkilän kohtaus tyynyjen kanssa (sinun täytyy vain itse nähdä se) jää yhdeksi kaikkien aikojen lempikohtauksistani suomalaisessa teatterissa. Se sai jopa yleisön spontaanisti puhkeamaan ällistyneeseen puheensorinaan, joka on todella harvinaista.

On mahtavaa miten vähäeleisyydestä saadaan niin paljon irti. Hiljainen ja vähän vaivautunut katse voi olla todella koominen tai todella traaginen. Suuria tunteita on helppo tulkita suurilla eleillä, joten arvostan paljon näytelmän valitsemaa reittiä.

Kuva: Pate Pesonius

Näytelmä kommentoi jonkin verran ajankohtaisia aiheita. Siitä saattoi tulkita kommentteja maahanmuutosta ja erilaisuuden kohtaamisesta. Oli hankala irrottaa näytelmää täysin Saara Turusen kirjoittamasta kirjasta Rakkaudenhirviö, jossa käsiteltiin samankaltaisia teemoja kuin näytelmässä. Tunsin olevani tavallaan taas samassa universumissa kirjan kanssa.

Tavallisuus on illuusiota. Siksi teatteri on illuusion tuottajana mahtava keino tulkita ja tutkia tavallisuutta. Tavallisuus on kuulumista joukkoon ja siksi tavallisuus on myös pelkoa. Pelko kohdistuu erilaisuuteen, mutta ei johonkin Toiseen. Oma erilaisuus pelottaa kaikista pahiten. Se on susi, joka kurkkii ovenraosta ja jolle ei saa antaa liikaa valtaa. Normaalius on ihan hyvä ja kunniallinen tavoite elämässä (kuiskii oma ääni sisällä).

Kuva: Pate Pesonius

Todellisuutta rakennetaan sosiaalisesti. Normi on synnytetty sosiaalisten koodien kautta ja tämä rakenne on itseään jatkuvasti luova ja ylläpitävä. Normista poikkeaminen tulee helpommin tunnistettavammaksi mitä enemmän sitä on toistettu. Juuri toisto on näytelmän ytimessä. Katsoja tunnistaa siitä elementtejä, jotka tämä on oppinut toiston kautta. Miten häissä käyttäydytään tai hautajaisissa. Miten kahvia juodaan ja miten perheen jouluaterialla käyttäydytään. Hämmästyttävää on miten hauskaa tämä kaikki voi olla kun se todella revitään sieltä sosiaalisista rakenteista esille meidän tarkasteltavaksi.

Näytelmä on mahdollista nähdä vielä toukokuun loppupuoliskolle asti, mutta lippujen suhteen joutuu valitettavasti tekemään töitä. Esitys on nimittäin jokaiselta esityspäivältään tällä hetkellä loppuunmyyty. Enkä ihmettele yhtään. Suomalaista tapakulttuuria on teatterin lavoilla ruodittu useasti, mutta tämä oli jotain ihan uutta. Tavallisuuden tulkinta oli nyt jotain paljon rehellisempää kuin pelkkä performanssi. Jotain todella aitoa tässä on onnistuttu vangitsemaan, vaikka sitä on hankala sanoiksi pukea.

Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen (Teak)
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä | Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen | Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen | Koreografia: Janina Rajakangas