Laskeuduin alas sokkeloisiin betonirakenteisiin. Merihaka oli sen verran hiljainen, että tuntui omituiselta hiippailla sen alakerroksiin, jossa sijaitsee purku-uhan alla olevia parkkitiloja. Perille päästyäni löysin kuitenkin etsimäni näyttelyn avajaiset.
Stripped Frame on näyttely, jossa tutkitaan purettavien rakennusten anatomiaa muun muassa betonisten pienoismallien ja valokuvien kautta. Kyseessä on arkkitehti Karita Rytivaaran ja tilasuunnittelija Kaisa Karvisen projekti, jotka muodostavat Kuunteluharjoituksia-työryhmän.
1960- ja 70-luvuilla rakennettiin pajon moderneja rakennuksia, jotka nyt hiljalleen katoavat katukuvasta. Ne ovat usein sellaisia, joiden katoamista ei ehkä niin helposti huomaa ja joiden purkamista ei tule kyseenalaistettua.
Näyttelyn työryhmä kirjoittaa:
"Parhaillaan puretaan etenkin arjen moderneja rakennuksia, kuten kouluja, toimistorakennuksia, tehtaita, terveyskeskuksia ja ostoskeskuksia. Olemme omistaneet aikaa ja huomiota keskusteluille, tapahtumille, materiaaleille ja arkkitehtuurille, jotka ovat usein piilossa purkuaitojen takana. Myös Merihaan P1-parkkitalo, jossa näyttely järjestetään, on purku-uhan alla."
Stripped Frame antaa kokijalle konkreettisen näkökulman arkisten tilojen kohtaamaan muutokseen. Se ikään kuin pakottaa katsojan vuoropuheluun tilan kanssa. Näyttelyn kävijöitä varoitetaan, että kyseessä ei ole normaali näyttelytila vaan tulee noudattaa varovaisuutta.
Ihmisten kokoontuminen parkkihalliin pienoismallien ja kuvien äärelle muuttaa tilan. Se lakkaa olemasta pelkkää ylimääräistä tilaa ja katsoja huomaa ottavansa kaiken sisään hiukan tarkemmin. Jokainen ääni, haju ja muoto etsii merkitystä ja ehkä samalla erilaiset rakennukset ja tilat muistoissa saavat uusia merkityksiä.
Arkkitehtuurin opiskelija Ella Müller puhui avajaisissa Mary Douglasin teorista, jonka mukaan asetamme ympäristölle näennäisen satunnaisesti puhtauden, likaisuuen ja vaaran leimoja. Miten esimerkiksi monet noista 1960- ja 1970-luvun hyötyrakennuksista puretaan ensin leimaamalla ne ylimääräiseksi. Likaiseksi tilaksi, jonka tulee väistyä uuden tieltä, vaikka mahdollisuuksia olisi toimia kestävämmin. Erityisesti kestävät betonirungot kestävät usein pidempään kuin niiden oletettu elinikä on.
Näyttelyn esittelyssä lainataan ranskalaista arkkitehti Auguste Perretä:
"Rakenteet ovat arkkitehdin äidinkieli; arkkitehti on runoilija, joka ajattelee ja puhuu rakentein. Kantava runko on rakennukselle sama kuin luuranko eläimelle. Rakentaja, joka kätkee minkä tahansa osan rakennusrungosta, luopuu rakennuksen ainoasta sallitusta ja samalla kauneimmaista koristeesta."
Juuri tuohon kestävään, riisuttuun runkoon näyttely keskittyy. Parkkihallissa, puoliksi riisuttujen rakenteiden keskellä nurkkien takaa paljastuvat pienoismallit puhuvat kestävyydestä, mutta hieman yllättävästi myös siitä kauneudesta, jota ei tule usein ajatelleeksi. Esimerkiksi juuri Merihaka on kaikessa rujoudessaan mielestäni aina ollut eräs Helsingin kauneimmista paikoista.
Näyttelyä kiertäessä ajatukset siirtyvät siihen mikä roskaa ja mikä osa puhtaaksi mieltämäämme ympäristöä. Millainen on se tila, joka tässä maailmassa ansaitsee pysyvyyden statuksen? Mitä on muisti suhteessa rakennettuun tilaan ja mikä osa muistoa voi itää betonista? Näyttely etsii uusia tapoja nähdä ja se on itsessään arvokasta.
Henkilökohtaisesti näyttely kiinnosti myös, koska Pullopostia mereltä -novelliantologiassa ilmestynyt novellini sattuu käsittelemään juurikin muistoja ja Merihaan kerroksia. Oli mahtavaa päästä sukeltamaan vielä syvemmälle näihin teemoihin. Lisätietoa näyttelystä löydät Stripped Frame -sivuilta täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti