Kultalampi on mahtava näytelmä aloittaa syksy. Lämmin tarina jostain epämääräisestä ja odottavasta muutoksesta, vie katsojan Kaupunginteatterin Hämeenkadun näyttämöltä Uuden-Englannin järvimaisemaan niin todentuntuisesti, että voisin vannoa nähneeni mökin viereisen rannan ja siellä liikkuvat kuikat, vaikkei mitään sellaista lavalla varsinaisesti nähtykään.
Kaupunginteatterin Arena-näyttämö toimi Kultalammen ensi-illassa vuosikymmeniä Thayerin perhettä palvelleena kesäpaikkana. koko näyttämön tilaa oli hyödynnetty tehokkaasti ja kesäpaikka vaikutti jopa hieman ylelliseltä, vaikkakin mukavan ränsistyneeltä.
Katariina Kirjavaisen lavastus palveli näytelmän tunnelmaa hienosti ja juuri tämän näytelmän kohdalla se onkin erityisen tärkeää. Ohjaaja Tuomo Aitta on ollut kovan paikan edessä, kun tehtävänä on ollut tuoda suuria tunteita esiin näennäisen vähäeleisen näytelmän läpi. Näytelmän päättyessä tunsin hänen onnistuneen tehtävässään.
 |
| Helsingin Kaupunginteatteri – Kultalampi – Kuvassa Heidi Herala ja Juhani Laitala – Kuva Robert Seger |
Erityisen tärkeää on myös näyttelijöiden luonnollisuus. Olemme Normanin ja Ethelin mukana viettämässä näiden 48. kesää aikana, kun perheen sisäiset myllerrykset saavuttavat eräänlaisen päätepisteen. Näyttelijöiden on saatava meidät todella vedettyä sisään tarinaan ja siinä onkin onnistuttu. Tunsin olevani niin Thayereiden katsoja kuin vieraskin.
Heidi Herala ja Juhani Laitala ovat molemmat näyttelijöitä, joilla on riittävästi karismaa herättämään Thayerien välisen kinailun ja välittämisen sekasotkun eloon. He onnistuvat vaativassa tehtävässä saada Thompsonin kyynisyyttä ja sarkasmia välittävästä dialogista esiin sitä lämpöä ja rakkautta, jota tekstiin on roppakaupalla upotettu.
 |
| Helsingin Kaupunginteatteri – Kultalampi – Kuvassa Heidi Herala ja Juhani Laitala – Kuva Robert Seger |
Perheen tytär saapuu Kultalammelle mukanaan uusi miesystävä ja miehen 13-vuotias poika. Normaalisti jokseenkin äksy Norman ystävystyy pojan kanssa ja samalla ottaa kosketuksen joihinkin vanhoihin muistoihin. Isyyteen aikana, kun oma tytär oli vielä pieni. Niin mieli kuin kehokin ovat kuitenkin petollisia ja ajasta tulee vihollinen, jos haluaa todella ottaa yhteyttä menneeseen ja kommunikoida sen kanssa.
Tytär Chelsean roolissa nähtävä Emilia Sinisalo osaa hienosti hypähdellä tunnetilasta toiseen ja erityisesti näyttää haavoittuvuutta sulkeutumatta itseensä. Tämän miesystävää Bill Rayta esittävä Sauli Suonpää osaa puolestaan olla mahtavasti niin jäykkä ja itsetietoinen ja ihan järkyn hauska samaan aikaan.
Billy Ray Juniorin roolissa vuorottelevat Kuura Rossi ja Vertti Uusitalo. Ensi-illassa nähty Rossi sulahti siihen luonnolliseen ja rentoon olotilaan, jossa muutkin näyttelijät elivät. Etenkin se silloin tällöin esiin puskeva teinimäinen hörähdys jäi mieleen mainiona yksityiskohtana.
Lemppariksini näytelmästä nousi vanhempien Thayereiden ohella kuitenkin Jussi Puhakan Charlie Martin. Kyseessä on näytelmälle tärkeä koominen hahmo, jonka koomisuus oli tässä versiossa viety niin pitkälle, että olisi voinut olla vaara luoda tarpeetonta slapstick-huumoria muutoin rauhalliseen näytelmään.
Puhakan ulosanti oli kuitenkin virheetöntä. Hän ei laittanut yleisöä nauramaan hahmolleen vaan todella näkemään sen kaikessa lämmössään. Rossin hörähdykset, Sinisalon kikatus ja Puhakan ylipursuavat naurunturahdukset olivat aivan parasta maustetta juuri tälle näytelmälle.
 |
| Helsingin Kaupunginteatteri – Kultalampi – Kuvassa Jussi Puhakka ja Emilia Sinisalo – Kuva Robert Seger |
Ernest Thompsonin käsikirjoitus huokuu syvää elämänkokemusta ja siinä esiin tulevat vanhenemisen teemat saavat kuvittelemaan Thompsonin kirjoittaneen omista kokemuksistaan. Onkin tavallaan yllättävää, että kyseessä oli kuitenkin vain 27-vuotias kirjoittaja. Näytelmä sai ensi-iltansa Broadwaylla omana syntymävuotenani 1979.
Nautin Helsingin kaupunginteatterin Kultalammesta todella paljon ja se on hyvä, sillä minun silmissäni näytelmällä oli melkoiset saappaat täytettävänään. Riihimäen teatterin versio näytelmästä sijoittuu nimittäin itselläni viiden parhaimman näytelmäni joukkoon, joita olen ikinä nähnyt.
Riihimäen versio jäi erityisesti Ilmari Saarelaisen täydellisen roolisuorituksen vuoksi ykkössijalle, mutta en joutunut millään tavalla pettymään. Kyse oli kahdesta hyvin erilaisesta tulkinnasta ja Kaupunginteatterin versio oli todella mielenkiintoinen.
 |
| Helsingin Kaupunginteatteri – Kultalampi – Kuvassa Heidi Herala, Emilia Sinisalo ja Jussi Puhakka – Kuva Robert Seger |
Kultalampi käsittelee perheen dynamiikkaa, muutosta ihmisten elämänkaaressa, muistoa ja kuolemaa. Se on monitasoinen näytelmä, joka näyttämöllä ainakin näennäisesti liikkuu yhdellä tasolla. Tämä luo jännitteen, jossa hahmojen jokainen sana ja ele herättelee katsojaa tulkitsemaan näkemäänsä.
Se laittaa sukeltamaan omiin muistoihin ja etsimään pintoja samaistumiseen. Koko Kultalampi muuttuu muistojen valtakunnaksi. Kuin se olisi itsessään muistojen lailla katoava paikka. Amerikkalainen unelma, jonka muistaminen on kuin muistisairaus.
Kultalampi pureutuu kipukohtiin muistoissa, jotka ovat hämmästyttävän universaaleja ja siinä itsessään on jotain lämmittävää. Tämä näytelmä toimii muistuttajana ihmisten lopulta niin samankaltaisista kokemuksista. Samasta kaaresta, jonka jokainen käy läpi. Kuikista, jotka laulullaan ilmoittavat tulevasta muutoksesta.
 |
| Helsingin Kaupunginteatteri – Kultalampi – Kuvassa Kuura Rossi ja Heidi Herala – Kuva Robert Seger |
Lisätietoa esityksestä löydät Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täällä. Erittäin paljon suosittelen myös tutustumaan Kultalammesta tehtyyn elokuvaan vuodelta 1981, jonka päärooleissa ovat Henry Fonda, Katharine Hepburn ja Jane Fonda.
Rooleissa: Heidi Herala, Juhani Laitila, Jussi Puhakka, Emilia Sinisalo, Sauli Suonpää ja Kuura Rossi/Vertti Uusitalo.
Ohjaus: Tuomo Aitta, suomennos: Arto af Hällström, sävellys ja äänisuunnittelu: Kalle Chydenius. Esitys nähty medialipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti