15.4.2016

Kultalampi


Kuva: Harri Hinkka

Kultalampi on lämminhenkinen pala Broadwayta Suomen teatterimaailmaan. Ernest Thompsonin näytelmä 70-luvun lopulta on sanalla sanoen täydellinen tarina. Vaikka se on hyvin arkinen, niin pariin tuntiin on saatu mahtumaan todella paljon tunnetta. Riihimäen ja Hämeenlinnan teatterien yhteistuotannossa saatiin näytelmästä huikea versio ja se on pitkälle etenkin yhden näyttelijän ansiota.

Ilmari Saarelainen, tuo vanha höpsö, oli ilmiömäinen Norman Thayer ja tämän osan nostan kuluneen vuoden nautittavimmaksi roolisuoritukseksi. Koko kasti oli hyvä, mutta Saarelaisen esitys nosti näytelmän toiselle tasolle. Jos Saarelaisen korvaisi toisella näyttelijällä, muuttuisi koko näytelmän luonne aivan toisenlaiseksi. Niin paljon tämä toi omaa hurmaavaa persoonaansa Kultalampeen mukaan.

Kuva: Aki Loponen

Norman Thayer on eläkkeelle jäänyt professori, joka saapuu vaimonsa Ethelin kanssa Kultalammelle viettämään taas yhtä kesää New Hampshiressa. Tämä lähtökohta oli minulle erityinen. Kun suljen silmäni ja ajattelen täydellistä idylliä, niin mieleni ajautuu juuri sinne New Englandin alueelle Yhdysvaltoihin, jonkin mökin täydelliseen lukutuoliin järven rannalle. Tämä näytelmä antoi lukutuolia myöten kaiken, josta olin vain haaveillut.

Tarina kertoo vanhuudesta, vanhemmuudesta ja siitä miten ihmissuhteet luovat lopulta ne kestävimmät elämän arvot. Kun Ethelin ja Normanin tytär Chelsea saapuu uuden miesystävänsä ja tämän pojan, Billyn, kera Kultalammelle, joutuu kuolemasta pakkomielteinen Norman ottamaan taas elämästä kiinni.

Billy jää Kultalammelle koko kesäksi ja ystävystyy Normanin kanssa. Seuraa todella viehättävä tarina, jossa voitaisiin sortua turhaankin tunteellisuuteen, mutta näin ei kuitenkaan tehdä. Siitä pitää huolen näytelmän hersyvä huumori, joka tietysti on myös Saarelaisen ominta alaa.

Tässä kuitenkin kunnostautuu myös Etheliä näyttelevä Johanna Reilin, joka oli koko esityksen ajan täynnä iloa. Erityisen nautinnollista katsottavaa oli Reilinin ja Saarelaisen välinen humoristinen sanasota, jossa näyttelijät opettivat miten luonnollista ja älykästä dialogia kuuluu esittää. Aidosti katosin välillä näytelmän aitouteen ja unohdin katselevani näyttelijöitä.

Kuva: Aki Loponen

Nuori Otto Rantanen oli hieno Billy. Tämä oli juuri oikeanlainen nenäkäs pikku rääpäle, johon kuitenkin kehitti esityksen kuluessa lämpimän tunnesiteen. Aina välillä lavalle putkahti posteljooni Charlie, jota esitti Lasse Sandberg. Saarelainen oli ehkä vangitsevin hahmo lavalla, mutta Sandberg oli karismaattisin. Äänekäs, yksinkertainen ja äärimmäisen iloinen Charlie oli näytöksen ilopilleri. Hyvät hyttyset Sandberg osaa nauraa! Voisi kuvitella, että aidon naurun esittäminen on vaikeampaa kuin vaikka itkun, mutta kun Charlie päästeli menemään, niin yleisön oli vain pakko seurata esimerkkiä.

Kuva: Aki Loponen

Yleisö olikin koko esityksen ajan todella läsnä tapahtumissa. Nauru oli herkässä ja muutama hieno suoritus palkittiin välittömillä väliaplodeilla. Joissain tunteellisemmissa kohdissa taas näin monen pyyhkivän kyyneleitään. Esityksen lopuksi joku ihan avoimesti itki.

Hienoa, että tämä esitys oli nähtävissä juuri Hämeessä, tuolla Suomen New Englandissa. Riihimäen teatterin lava muuntautui mökiksi järvenrannalla kuin taiasta ja kaikki oli jotenkin tunnistettavaa. Vaikka näytelmä sijoittui Yhdysvaltoihin, niin lavasteissa ei ollut mitään mitä ei saattaisi löytää ihan suomalaiseltakin mökiltä.

Vain kuikkien ääntelyt oli vaihdettu käsiohjelman mukaan amerikkalaisista kuikista suomalaisiin. Mainio yksityiskohta. Äänimaailmasta täytyy myös mainita Ennio Morriconen säveltämä musiikki sillä se tosiaan osuu sieluun. Etenkin jos on nähnyt näytelmän elokuvaverion vuodelta 1981. Suosittelen tämän kokemaan joko ennen tai jälkeen näytelmän. Henry Fonda ja Katherine Hepburn... Ihan loistava.

Näytelmä oli Riihimäen teatterille melko turvallinen valinta ja varmasti miellyttää useita ihmisryhmiä. Turvallisuutta on joskus pidetty jonkinlaisena kirosanana, mutta tämä näytelmä todistaa, että sen ei tarvitse olla. Riskinotto vain riskinoton takia on typerää. Tämä näytelmä tarjoaa juuri sitä mistä teatterissa tulisiki olla kyse. Upean tarinan, upeaa dialogia ja koskettavaa näyttelijätyötä. Kun esitys päättyi, olin aidosti haltioissani.

Esitys on nähtävissä vielä 14.5 asti Riihimäen teatterissa ja ilmeisesti Hämeenlinnan teatteriinkin on vielä syksyksi muutama esitys. Käykää katsomassa kun vain voitte. Ei sitä tiedä milloin täältä lähdetään.



Rooleissa: Mika Piispa, Otto Rantanen,  Johanna Reilin, Ilmari Saarelainen, Lasse Sandberg, Maija Siljander
Ohjaus: Kirsi-Kaisa Sinisalo
Oikeudet: Teaterförlag Arvid Englind AB, Stockholm
Tuotanto: Riihimäen Teatteri ja Hämeenlinnan Teatteri
Kesto: n. 2,5 tuntia (sisältää väliajan)

Näin esityksen medialipulla

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti