28.9.2018

Noidan käsikirja




Noidan käsikirja on ottanut Suomessa myyttisen kirjan maineen kokonaisen sukupolven pelottelijana. Tämä kirja on kulkenut eräänlaisena perimätietona minun ikäisteni keskuudessa ja kaikilla tuntuu olevan muistoja siitä.

Kun Tammi pääsi viimein ottamaan Noidan käsikirjasta uusintapainoksen, pidettiin kustantamon väkeä kirjan oikeudet omistavan yhtiön puolella vähän outona. Miksi ihmeessä jossain Suomessa halutaan julkaista uudelleen kirja, joka on nykymittapuilla hieman vanhanaikainen ja.. no ei nyt oikeastaan edes kovin hyvä.

Tämä sininen pää on se ihmisten tarinoissa usein toistuva pelon kohde

Elettiin aikaa kun käsikirjoja oli nuorille ja lapsille moneen tilanteeseen. Niitä oli salapoliiseille, vakoilijoille ja Sudenpennuille ja herranjumala minäkin ahmin niitä. Jos nykyään haluaisin varjostaa jotakuta, niin osaisin välittömästi leikata sanomalehteen silmänreiät. Jos taas haluan päteä mustien tieteiden saralla, niin osaan kertoa lukemattomia tarinoita Noidan käsikirjasta.


Tiesitkö esimerkiksi, että Bettiscomben kartanossa säilytetään huutavaa pääkalloa tai, että ihmissudeksi voi muuttua juomalla suden käpälänjälkiin kerääntynyttä verta? No nyt tiedät! Vaikka käsikirjassa ei varsinaisia ohjeita muuten pahemmin ole, niin pienet kummitusjutut ja synkkien tapahtumien esittelyt olivat todella vangitsevia. Tämä oli kauheinta mitä lastenhyllystä saattoi löytää kirjastossa ja edelleen ihmettelen miten käsikirja on alkujeen edes päätynyt lasten ulottuville. Se oli kuitenkin itselläni jatkuvasti lainassa.


Kun kirja julkaistiin uudelleen, niin se sai aikaan pienen kansanliikkeen. Facebookissa on oma ryhmä Noidan käsikirjan faneille ja ihmiset jakavat nostalgisia muistojaan, joita näillä on ollut kirjan ääressä. Olen todella iloinen, että mikään kirja nostaa ihmisten innon tällä tavalla, mutta että se on vielä tämä oma lapsuuden rakas. Tämä on ollut Tammelta todellinen kulttuuriteko.

Ranskalainen susipoika oli erityisen rakas tarina minulle

Jos Noidan käsikirja julkaistaisiin nyt uutena kirjana, niin se luultavasti ei oikein löytäisi rakoa markkinoilla. Lapsille sitä ei voisi enää yrittää myydä ja aikuiset pitäisivät sitä lähinnä huvittavana. Nyt siis kauppoihin on tullut kirja, joka on puhdasta muistoarvoa. Se on mielestäni arvokasta.

Originaali Noidan käsikirja

Onko sinulla kokemuksia Noidan käsikirjasta? Olisi todella hauska kuulla kommenteissa oma tarinasi.



Noidan käsikirja Eric Maple, Eliot Humberstone, Lynn Myring Julkaistu: 1983 (Tammi) Alkuperäinen nimi: Usborne Guide to the Supernatural World

 Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





3 kommenttia:

  1. Kun Noidan käsikirja (jatkossa NK) oli justiinsa ilmestynyt, kävin sattumoisin Porin Sokoksessa tätini kanssa. Vaikka ikää oli vasta kuusi vuotta, olin jo kiinnostunut kaikista mahdollisista kauhujutuista ja hirviöistä, ja olin osannut lukea alle nelivuotiaasta. Kirjaosastolla NK:n kansikuva kiinnitti heti huomioni (tietysti) ja kinusin tätiä ostamaan sen. Opus ei muuten ollut ihan halpa - muistelisin että hintaa oli hiukan vaille 100 markkaa. No, täti osti kirjan, eikä ole ollenkaan liioiteltua sanoa että sen jälkeen mikään ei ollut entisellään. NK:n kuvituksessa ja kieliasussa oli jotakin, mikä kolahti kuin päälle kaatuva tiilikuorma. Sen innoittamana kirjoitin ekat kömpelöt kauhujuttuni, ja sillä tiellä ollaan yhä noin 35 vuotta myöhemmin... Jälkikäteen ajatellen NK oli tietenkin ihan liian rankkaa luettavaa ja katseltavaa sen ikäiselle. Walsinghamin talon aaveet olivat aivan kammottavia, mutta kaikista pahin oli kiinalainen vihreäkarvainen vampyyri, jonka kuva kummitteli useina öinä mielessäni niin ettei nukkumisesta tullut yhtään mitään. Tuosta huolimatta olen ikuisesti kiitollinen sekä tädilleni että NK:lle aivojeni totaalisesta nyrjäyttämisestä, heheh. En päivääkään vaihtaisi pois, enkä edes unetonta yötäkään!

    NK pysyi kuvitetun, kirjallismuotoisen kauhun huipentumana kunnes muutamaa vuotta myöhemmin luin Kalma -lehdestä Clive Barkerin novelleihin pohjautuvia sarjiksia. Ne olivatkin sitten jo sellaista tavaraa, että Walsinghamin veriset irtopäät ja kiinalaiset pörrövampyyrit jäivät toiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vihreäkarvainen vampyyri oli myös minulle se pahin vaikka siinä oli toki muutakin häiritsevää. Esim. Taiteiden yössäkin mainittu elävältä hautaaminen kirjassa. Ostin kuitenkin uusintapainoksen ja huomasin sen jopa viihdyttäväksi eikä niin peloittavaksi kuin silloin.

      Poista
  2. Juu. Onhan tää mun lapsuuden klassikko, en pelänny kuitenkaan mut mielenkiintoinen, kyllöhän tää jonkinlaisen mielikuvituksen teki, koulussa tää piti lainata aina kun mahdollista, lopuks kirja jäi mulle ja vein kotiin, mut tosin vaan hukku tai si joku varasti sen multa, pitihän tää uusinta painoksena ostaa kirjakaupasta, tosin tää on uusinta painos on kopio alkuperäisestä, mut täytyy myöntää että erinomaisesti onnistunu kopio, ehkä kopio voi olla jopa parempi ku alkuperäinen, yleensä kopio voi olla paranneltu versio, ohan tää pakko ostos kaikille vampyyri-aiheisista kiinnostuneille, vielä tulee kyl antiikki kappaleeks, kannatti ostaa ny!

    VastaaPoista