Katja Kettu - Yöperhonen
Olen huomaamattani ottanut Venäjän teemaksi viimeaikaisissa kulttuurimenoissa. Kansallisoopperan Nenä, Liksomin Hytti nro 6 ja Kansallisteatterin Slava käsittelivät kaikki tuota outoa ja suurta maata eri kanteilta. Katja Ketun Yöperhonen on teos johon kaikki mielessäni nivoutui. Se vei Venäjän historian luihin ja ytimiin niin realismin kuin eräänlaisen magiankin kautta.
Ensinnäkin täytyy myöntää, että lähdin lukemaan kirjaa vahvojen ennakkoasenteiden kera. Kirja tuli aivan jokapuolella vastaan ja kuulin Ketun kertovan sen syntyvaiheista useita kertoja erilaisissa tilaisuuksissa. Ajattelin siinä siis olevan ehkä jotain populistista. Jotain niin kaikkia miellyttävää, että se olisi liian tasapaksu.
Myönnettäköön, että olin turhan nopeasti tuomitsemassa tätä kirjaa. Lukukokemus oli uniikki ja aivan samankaltaista kirjaa en muista ennen avanneeni. Kannen maalaus, joka on Eemil Karila käsialaa, tekee tästä vieläpä yhden viime vuoden hienoimman näköisistä kirjoista. Todella onnistunut valinta kanneksi.
Kirjan tarina seuraa Irgaa, joka 1930-luvulla nousee isäänsä vastaan ja loikkaa Venäjälle, joka on maa jossain "unen ja valveen rajamailla". Elämä osoittautuu kovaksi ja raskaana oleva Irga passitetaan Siperiaan vankileirille. Täällä Irga saa pojan, rakastuu, nousee aivan uudenlaiseksi ihmiseksi ja joutuu opettelemaan aivan uudenlaisia tapoja selviytyä.
Kirjan tapahtumat kulkevat kahdessa eri aikajanassa. Nykyajassa lähtee Venäjälle myös Verna, joka haluaa tietää isänsä kohtalon. Näiden kahden naisen tarinat nivoutuvat yhteen tavoilla, jotka alkavat loppua kohden muistuttaa jonkinlaista trillerinomaista fantasiaa. En aio juonesta paljastaa juurikaan enempää, mutta se on hyvin omalaatuinen ja tiheään punottu.
Tarina on jatkuvassa muutostilassa. Se ei tunnu liikkuvan vain yhteen suuntaan vaan poukkoilee jokapuolelle. Välillä pelkäsin, että Kettu ei onnistu pitämään kaikkia lankoja käsissään ja kirjan puoliväliin asti lukeminen tuntui olevan jopa hankalaa. Sitten kuitenkin huomasin, että syytä pelkoon ei ollut. Tarina otti uransa ja toimi kaikessa monipuolisuudessaankin.
Sekavan ja hieman ahdistavankin alun jälkeen varsinainen tarina alkoi kiinnostamaan kielellistä tyylittelyä enemmän ja aloin aidosti välittämään siitä mitä päähenkilöille tapahtuu. Hahmot olivat syviä ja sidottu vahvasti omien kansojensa historiaan ja etenkin paikkoihin, joista nämä kansat olivat lähteneet. Maa oli jotain konkreettista ja tämä toistui useina teemoina Ketun tekstissä. Maa oli kylmää ja kovaa, mutta myös elämänantaja. Siihen kaivauduttiin ja se toimi niin tuhona kuin turvanakin. Myös ihmisen ruumis on vahvasti osana luontoa ja sitä kuvaillaan rikkaasti ja kirjavasti tekstissä.
Tarinan loppu oli yllättävä. En osaa sanoa, että pidinkö vai enkö siitä, mutta jotain hyvin erilaista se ainakin oli kuin mitä olisi kirjan puolivälissäkään vielä kuvitellut. En tiedä onko yritetty nyt miellyttää liian monenlaista lukijaa, mutta toisaalta kaikessa sekopäisyydessäänkin oli se loppu ainakin todella herkullinen.
Tämä oli kirja, johon voisin kuvitella vielä joskus palaavani ihan vain sen maanläheisen ja rujonkauniin kielenkäytön vuoksi. Välillä kieli etsii sellaista inhorealismiakin, josta Kettua on joskus syytetty, mutta mielestäni nämä syytökset ovat turhia. Kirjailijalla ei tule olla mitään velvollisuutta kirjoittaa lukijaa miellyttävää, kaunista kieltä. Välillä toki mietin, että olikohan tämä sittenkään sovelias syntymäpäivälahja 60-vuotiaalle kummitädilleni...
Yöperhonen innosti myös tutustumaan aikaisempaan Ketun tuotantoon, joka tosiaan niiden ennakkoluulojen vuoksi on jäänyt koluamatta.
Yöperhonen, 2015, Katja Kettu, WSOY