sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Nenä karkasi kansallisoopperassa




Nikolai Gogolin novelli Nenä (1836), on absurdi pieni tarina nenästä, joka on yksi yö kadonnut kollegioasessori Kovaljovin päästä. Pietarilainen parturi Ivan Jakovlevitš löytää nenän leivästä, jonka aikoi nauttia aamiaisekseen. Tämä pelästyy ja yrittää päästä nenästä eroon. Kun Kovaljov tapaa nenän myöhemmin, väittääkin nenä olevansa aivan joku muu.

Tämä on pieni tarina ja outo sellainen, mutta omalla tavallaan suuri. Niin suuri, että se taipui jopa oopperaksi Dmitri Šostakovitšin toimesta ja viime perjantaina pääsin itse kokemaan sen Suomen Kansallisoopperan ensi-illassa.



Joihinkin paikkoihin kehittää vahvan tunnesiteen. Esimerkiksi Kansallisteatteri on minulle aina ollut sellainen paikka ja samanlaisia tunteita minulla on myös Kansallisoopperaa kohtaan. Sinne mennään kokemaan jotain arjesta irtauttavaa ja suurta. Se muuttuu kokijan mielessä maagiseksi paikaksi ja tuo maagisuus valuu sieltä näyttämöltä katsomoon ja katsomosta aina lämpiöön ja naulakoille saakka.

Pelkkä tila voi ajan mittaan johdattaa jo toiseen maailmaan. Siksi oli mahtavaa päästä kokemaan yksi lempitarinoistani juuri ensi-iltaan ja juuri tuohon kyseiseen taloon. Ihmiset olivat innostuneen oloisia ja ilmassa oli tietynlaista juhlan tuntua. Kaikki se valtava työ mitä oopperan eteen on nähty tulisi aivan kohta kaikkien nähtäväksi.

Ooppera oli tosiaan kokemus. Se on Zürichin oopperan tuotanto, jossa Peter Stein on luonut todella modernin oloisen teoksen. Tämä sanoo:
"Šostakovitš käytti sata vuotta vanhaan tekstiin oman aikansa musiikillista estetiikkaa, ja pyrimme visuaalisesti samaan. Dokumentoimme sitä esteettistä ja visuaalista ympäristöä, missä säveltäjä eli, puvut taas viittaavat sekä Gogolin että Šostakovitšin aikaan, osittain myös nykyaikaan."
Kansallisoopperan tulkinta näyttäytyy ainakin minulle teoksena, joka voisi aivan yhtä hyvin olla tältä vuodelta kuin lähes 90-vuotta vanha teos. Tarinan teemat toimivat edelleen ja musiikki on paikoin riemukasta ja paikoin mielipuolista leikittelyä, joka tuntuu välillä liikkuvan hyvinkin kaukana "perusoopperasta".

Kuva: Suomen Kansallisooppera, Heikki Tuuli

Teos oli visuaalisesti näyttävä ja jälleen kerran ihmettelin miten lavalle oli luotu aivan omanlaisensa maailma. Tunnelma oli absurdi kuten aiheeseen kuuluukin ja jopa lavasteet tuntuivat ottavan kubistisen ulottuvuuden, jossa näyttelijät olivat osa lavalle luotua koneistoa.

Erityisesti pidin miten lavan edusta muuttui välillä jykeväksi seinäksi, johon ilmestyi ruutuja kuin sarjakuvaan ja esiintyjät näyttelivät ja lauloivat osansa pienistä lokeroista käsin. Lavastus heijastelee kokonaisuutena 20-luvun venäläistä modernismia ja sen likaisen värimaailman tunnelma on aidosti vetoava.

Eräässä kohtauksessa lavalle laskeutui jättimäinen koneisto, jota pyöritti sen keskellä juokseva ihminen kuin hamsterinpyörässä. Alla työläiset kiskoivat köysiään ja orkesteri soitti konemaista, hullua musiikkia, joka alkoi väsymään työläisten mukana kunnes koko romahti kokonaan. Jopa koneiston väri tuntui ruostuvan silmissä valaistuksen muuttuessa.

Vahvaa, suoraan kasvoille tuotua symboliikkaa, joka ei kuitenkaan ollut liian alleviivaavaa. Siinä oli ennemminkin eräänlaista suoraan puhumisen tunnetta, joka sopi tähän venäläiseen kerrontaan. Ihminen on osa suurempaa, mieletöntä koneistoa ja tämä näytetään niinkuin se on.

Kuva: Suomen Kansallisooppera, Heikki Tuuli

Venäläinen kulttuuri ja kieli kiinnostavat minua. Siitä maasta on paljon ennakkoluuloja, mutta taidetta ja tiedettä ne naapurimme osaavat tehdä. Tämän oopperan yksi ansio on tuoda esiin miten kaunista venäjänkieli voikaan oikeastaan olla. Erityisesti tämän tulkkina nousi esiin teoksen päätähti, eli Kovaljovin roolin esittänyt baritoni, Vladimir Samsonov. Tässä miehessä oli sitä venäläistä karismaa ja tämä ei todellakaan yrittänyt peitellä sitä lavalla. Kovaljovin palvelija Ivan, eli tenori Andrei Popov nousi myös esityksestä hauskana ja taitavana laulajana.

Gogolin tarina on kuin uni. Teoksen alkukielinen nimi Nos takaperin käännettynä onkin Son, eli suomeksi Uni. Kirjailija itsekään ei novellissaan tunnusta ymmärtävänsä miten jotkin asiat voivat olla mahdollisia, mutta sillä ei ole niin väliä. Asiat vain tapahtuvat yksi toisensa jälkeen ja järjen etsiminen niistä olisi itsessään järjetöntä.

Kovaljevin nenä on naamioitunut valtioneuvokseksi ja Kovaljev itse on täysin hukassa. Kun karannut osa olisikin ollut mieluummin vaikka käsi tai jalka, mutta juuri nenä. Miten sen voisi ikinä piilottaa muilta ihmisiltä saati sitten selittää? Onhan Kovaljevilla paljon naisystäviäkin. Tämän hätä on peräisin siitä kuvasta minkä tämä haluaa antaa muille ihmisille. Hän ei voi edes enää katsoa toisia ihmisiä nenänvarttaan pitkin.

Koko tämän identiteetti on uhattuna, niin yksilönä kuin yhteiskunnan palasenakin. Miten tämä nyt voi enää ikinä sulautua massaan, kun on joutunut näin erilaiseen asemaan? On mielenkiintoista pohtia minkä menetys saisi aikaan tämänkaltaisen epätoivon ja tunteen identiteettinsä menetyksestä. Nenä voi symboloida montaa eri asiaa.

Nenän löytänyt parturi Jakovlevitš taas ei onnistunut pääsemään nenästä eroon huomaamatta. Poliisi näki tämän toimet ja puuttui asiaan. Jakovlevitš on viaton hahmo. Työväenluokkainen uhri, joka tahtomattaan saatetaan syyllisen asemaan. Poliisivoimat näytetään etenkin oopperassa mielettömänä väkivallan koneistona, joka laittaa ihmiset paikalleen ja löytävät uhrin vaikka viattoman kansan keskeltä ja ojentavat vaikka sitten raiskaamalla ja lyömällä. Teos on pohjimmiltaan komedia, mutta hyvin raadollinen sellainen.

Kuva: Suomen Kansallisooppera, Heikki Tuuli

Luokkien välinen kamppailu ja elämän mielettömyys tulevat esiin niin tarinassa kuin musiikissakin. Valtio on koneisto jota Kovaljev yrittää käyttää hyväkseen, mutta epäonnistuu. Lehti ei suostu painamaan katoamisilmoitusta nenästä, poliisia ei tavoiteta ja koko ajan kehoitetaan vain kääntymään lääkärin puoleen, josta ei myöskään tunnu olevan apua. Valtio itsessään muuttuu silkaksi komediaksi ja ooppera yhteiskunnalliseksi satiiriksi. Gogolin tarina pääsee siis oikeuksiinsa.

Toki Nenän voi nähdä myös psykologisesti tarkastellen fallos-symbolina ja myös tälle tulkinnalle ooppera jättää tilaa. Onhan jo tämän mahtavan klyyvarin ulkoinen olemus, työntyen esiin valtioneuvoksen takin alta, hyvin fallinen, jos sen niin haluaa nähdä.

Omasta mielestäni se yhteiskunnallinen ulottuvuus on kuitenkin hitusen mielenkiintoisempi, mutta toisaalta eiväthän tulkinnat toisiaan pois sulje. Lopulta teos ei edes vaadi katsojalta minkäänlaista tulkintaa. Sen voi vain nähdä kuin unena tai absurdina komediana.

Ooppera on loistava irtiotto arjesta. Harva toinen taiteenlaji kuljettaa yhtä kauaksi tiskivuoresta kuin se. Jos ooppera on ennestään vieras laji, niin Nenää on helppo suositella myös ensimmäiseksi kokemukseksi. Kunhan vain astuu saliin avoimin mielin ja muistaa, että tässä tarinassa voi tapahtua mitä tahansa.

Musiikki, näyttelijöiden suoritukset ja silkka visuaalinen näyttävyys takaavat kuitenkin jo vähintään viihdytyksen. Tässä esityksessä on voimaa, joka ei ole oikeastaan edes hienovaraista. Se voima on avoimesti katsojan nähtävissä ja kuultavissa. Tarina ei vaadi katsojalta tulkintaa, mutta ei myöskään musiikki. Kaikki on siinä edessäsi. Niin hauskana, raadollisena kuin kauniinakin.



Nenä on nähtävissä Suomen Kansallisoopperassa 16.12 asti ja minä ainakin osaltani suosittelen sitä.


 Nenä:
Musiikki Dmitri Šostakovitš
Musiikinjohto Michael Güttler
Ohjaus Peter Stein
Uusintaohjaus Georg Rootering
Lavastus Ferdinand Wögerbauer
Puvut Anna Maria Heinreich
Valaistus Joachim Barth
Koreografia Lia Tsolaki


Vinkki: Gogolin Nenä on luettavissa ilmaiseksi täältä englanniksi.

2 kommenttia:

  1. Jos joskus on tylsää, niin blogissani on sinulle haaste kysymyksineen :-)
    Mielenkiintoisen kuuloinen tämä nenä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastailin kysymyksiisi täällä:

      http://www.lukupino.com/2015/11/44-kysymysta-ja-vastausta-liebster-award.html

      Nenää suosittelen. Harvinaisen hauska ooppera.

      Poista

Kiitos kaikille kommentoijille.