7.12.2015

Johan Bargum - Syyskesä



Tartuin tähän kirjaan mielijohteesta kirjastossa lyhyen suosittelun johdosta, joka minulle annettiin Twitterissä. Kehuin siellä John Cheeveriä jälleen kerran (koska tämä ansaitsee kaiken mahdollisen huomion) ja minua nokitettiin Johan Bargumilla. Hetken googlailun jälkeen olinkin aika valmis kokeilemaan tätä, ennestään minulle vain nimenä tuttua, kirjailijaa.

Myös kuvaus Sipoolaisesta saaristosta, jossa toisistaan vieraantuneet veljekset tapaavat sukuhuvilalla äitinsä kuolinvuoteella, houkutteli hienon kansikuvan ohella paksuntamaan jo liiankin paksua lukupinoa. Se kannatti.

Syyskesä (1993) (alkuteos: Sensommar) on viehättävä pieni tarina perheestä, veljeydestä, kuolemasta ja ihmisluonnosta. Minulle sen suurin viehätys oli kuvauksessa suomenruotsalaisesta saaristoelämästä, jonka läheisyydessä itsekin täällä Porvoon Haikkoossa elelemme. Vanhat huvilat, meri ja tässä tapauksessa ilmastonkin kuvaus, sai minut siirtymään tehokkaasti sinne kuvitteelliseen maailmaan.

Bargumin tyylistä mieleen tulivat monet kirjailijat Yhdysvalloista, jotka kuvaavat itäisen rannikon elämää, jossa vanha raha jyllää ja perheet joko juonittelevat keskenään tai elävät yltiömäisen täydellisessä harmoniassa. Syyskesässä harmonia oli rikkoontunut jo vuosia sitten.

Olof on Carlin isoveli, mutta tuntuu kuin tämän tulisi olla pikkuveli. Tämä on nyssy, hiljainen hissukka, joka joutui katselemaan kuinka Carl sai kaiken. Kauniin vaimon, hyvän työpaikan, lapset. Kun veljesten äiti on kuolemassa, kokoontuu perhe sukuhuvilalle, jossa vanhoja haavoja avataan ja
uusia luodaan.

Bargum kirjoittaa lyhyesti ja välttää ylimääräisiä sanoja. Ihan hämmästyttää, että mistä ne runsaat mielikuvat päähäni edes tulevat. Aikamoista taikaa.

Erityisen eläväksi tämä onnistui kirjoittamaan Carlin pojan hahmon, Sebastianin. Äärimmäisen todelliseksi rakennettu ja sympaattinen hahmo, joka itselleni nousi kirjasta esiin vahvasti. Suosittelen vaikka palaamaan kirjaan ja tarkastelemaan miten hienosti Bargum pienillä yksityiskohdilla rakentaa pientä hahmoa.
"Sebastian ehti yhden aamupäivän aikana kaivaa puolet kukkapenkistä myyrää metsästäessään, kadottaa yhden vanhoista krokettipalloista varvikkoon, pamauttaa koronasauvan veljensä päähän, juosta äitinsä kanssa kilpaa talon ympäri, päästää sisar Heidin undulaatin häkistä ja pyydystää sen vanhaan salakkahaaviin, pompata sängyssä isänsä kipeän mahan päälle, raapaista polvensa verille ja tipahtaa mereen, minkä jälkeen hän asettui Klaran eteen, rummutti sormillaan tämän käsivartta ja sanoi:
 - Mitä tehdään äiti?"
Välillä aloin automaattisesti kääntämään tekstiä päässäni ruotsiksi ja minulla on jostain syystä tunne, että kirjasta saisi vielä enemmän irti alkukielellä. En siis kuitenkaan minä. Ei ihan kielitaitoni vääntyisi kirjan nautinnolliseen lukemiseen ruotsiksi.

Sain Bargumista uuden kaverin. Tämä on kirjallisuudessa parasta. Jostain aina tulee uusia lemppareita ja seurue sen kuin kasvaa. Teos-kustannukselta onkin ilmestynyt juuri Bargumin novellikokoelma, joten siitä varmaan kuulette vielä lisää Lukupinossa tulevaisuudessa.


Syyskesä, 1993, Johan Bargum, Tammi

1 kommentti:

  1. Omasta lukuhistoriastani löytyi myös Bargumin mentävä aukko, johon "Novellien 1965-2015" myötä sukelsin. Bargumin vahvuus novelleissa on siinä, että hän kutsuu ja johdattaa lukijansa vaivihkaa osaksi kertomusta, eikä lukija jää ulkopuoliseksi tarkkailijaksi saati tule tuupatuksi tyhjäkäynnille. Samoin kirjailijan laaja-alaisuus antaa mainiosti tilaa omien mielikuvien luomiselle... Antoisa teos!

    VastaaPoista