lauantai 18. marraskuuta 2017

Pimeä huone - Kansallisteatteri


Seppo Pääkkönen, Pirjo Määttä ja Tero Koponen. Kuvaaja Mitro Härkönen.
Pimeä huone on Okko Leon Kansallisteatterille kirjoittama uutuusnäytelmä, joka sai ensi-iltansa 15.11.2017. Se on pienimuotoinen, mutta välillä hieman ahdistavakin moraalinen tutkielma taiteesta, jossa samalla sivutaan yhden perheen välisiä ristiriitoja. Kolme näyttelijää yhdellä pienellä lavalla antaa taas yllättävän paljon ajattelemisen aihetta.

Kansallisteatterin Willensauna on tarpeeksi pieni luomaan pimeän huoneen. Otetaan teippi irti kuin laatikkokamerasta ja pimeään huoneeseen voi kurkistaa.

Näemme siellä Riikan (Pirjo Määttä), Hanneksen (Tero Koponen) ja näiden vaativan isän Seemuksen (Seppo Pääkkönen). Riikka on lahjakas valokuvaaja, jolta kuvatoimiston johtaja Seemus odotti paljon. Tämä kuitenkin hylkäsi kuvauksen ja jäljelle jäi vain Seemuksen mielestä näkemyksetön Hannes. Tämä yrittää kuitenkin epätoivoisesti voittaa isänsä hyväksynnän ja lähtee sotakuvaajaksi Libyaan.

Tero Koponen. Kuvaaja Mitro Härkönen

Tarinasta tulee paikoin vahvasti mieleen Pauliina Vanhatalon romaani Pitkä valotusaika, josta kirjoitin täällä. Molemmissa tarkkaillaan maailmaa linssin läpi ja pohditaan tavallaan mitä kuva rajaa ulkopuolelle. Molemmissa teoksissa rakastan sitä tapaa, jolla valokuvauksen varsinainen mekaaninen ja tekninen puoli tuodaan niin runollisella tavalla ryppääksi symboliikkaa ja tarinankerrontaa.

Hannes saa napattua Libyassa täydellisen kuvan. Se on kaunis ja taidokas, mutta sitä katsoessa joutuu pohtimaan kuvan ja katsojan suhdetta lähemmin ja tällä kertaa etenkin kuvan ja kuvaajan suhdetta. Onko taiteessa millaisia eettisiä rajoja? Mikä on taiteilijan vastuu? Mikä on kuvan katsojan vastuu? Mikä on fiktiivisen kuvan katsojan vastuu, jos se on tosiaan vain oletettu kuva näyttämöllä?

Näytelmä ei tarjoile vastauksia muuhun kuin valokuvauksen saloihin. Se tavallaan tarjoilee siis konkreettisella tavalla katsojalle vain työkaluja.

Pirjo Määttä, Seppo Pääkkönen ja Tero Koponen. Kuvaaja Mitro Härkönen

Näyttelijät tekevät työnsä intensiivisesti. Etenkin Seppo Pääkkösen karisma tulee vahvasti esiin lavalta. Hahmon on ehkä tarkoitus olla vähän epämiellyttäväkin katsojalle, mutta huomaan samaistuvani juuri tähän vahvasti.

Lavalla rajataan kokonaan kuvan ulkopuolelle neljäs hahmo, Hanneksen poika. Pidän miten tämän yhden näkymättömän hahmon läsnäolo kasvaa kuitenkin koko ajan vahvemmaksi. Aleksis Meaneyn ohjauksessa ja Pyry Hyttisen luomassa visuaalisessa maailmassa ollaan jonkin oleellisen äärellä. Vaikka kyseessä on suhteellisen modernia kerrontaa, niin näytelmä tarjoaa lukuisia tarttumapintoja katsojalle. Vain lopun olisin suonut jäävän vähän vähemmän avoimeksi. Ehkä en olisi halunnut sitä ajattelun vastuuta siirrettävän minulle.

Tämä näytelmä on pohtiva ja kaunis. Kamerat räpsyvät ja tunteet käyvät kuumina. Kaikessa tuntuu olevan jokin syvempi tarkoitus ja kamera tarjoaa fiktiiviset ja reaalisetkin raamit asioiden rajaamisen. Mitä me rajaamme pois ja miksi? Vähänkö herkullinen kysymys näytelmässä pohtia.

Lisätietoja esityksestä lipuista ja sen sellaisesta löydät Kansallisteatterin sivuilta täällä. Varoitan, että tämä näytelmä saattaa herättää uudelleen sen palon valokuvaamisen, joka meiltä kaikilta varmaan silloin tällöin on löytynyt.






ROOLEISSA Tero Koponen, Pirjo Määttä ja Seppo Pääkkönen
OHJAUS Aleksis Meaney

LAVASTUS Pyry Hyttinen ja Aleksis Meaney

PUKUSUUNNITTELU Auli Turtiainen
VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Pyry Hyttinen
ÄÄNISUUNNITTELU Mikki Noroila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi
Esitys nähty medialipulla

×


Käy hei seuraamassa Lukupinoa myös Facebookissa!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.