sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Poikamiesboksi




Kouvolan teatteri toi lavalle musikaalin, joka on edelleen yhtä raikas kuin silloin 60-luvun lopulla kun se sai ensi-iltansa Broadwaylla. Poikamiesboksi on Billy Wilderin viiden Oscarin voittaneeseen elokuvaan perustuva komedia, joka on ihan ehdoton komedian klassikko. Jos se on näkemättä, niin suosittelen etsimään käsiin mahdollisimman pian.

Voin myös suositella eilen kokemaani Poikamiesboksia. Tämä oli ensimmäinen kertani Kouvolan teatterissa ja olin iloisesti yllättynyt. Teatteri on iso ja viihtyisä ja löytyipä Kouvolasta myös esimerkiksi Poikilo-museot uutena tuttavuutena.


Wilderin elokuvan näkemisestä minulla on jo aikaa ja lähdin näytökseen suhteellisen sokkona. Olen viime vuonna nähnyt Kotkan kaupunginteatterissa toisen Wilderin elokuvaan perustuvan musikaalin Sugar ja oli hankalaa olla vertailematta musikaaleja keskenään. Pääsin tapaamaan ohjaaja Seppo Välisen ennen esitystä ja tämä kertoi yhtymäkohtia musikaalien välillä olevan melko vähän.

Kuitenkin se Wilderille tyypillinen nopea ja lennokas dialogi toimi hienosti molempien musikaalien kohdalla. Gilmoren tytöt voivat olla kateellisia siitä vauhdista ja ajoituksesta, joka Wilderin teoksissa vallitsee. Välinen kertoi myös miten työryhmä on ottanut teemakseen pinkin värin esitystä tehdessä ja tätä yksityiskohtaa oli hauska bongailla pitkin esitystä.

Poikamiesboksi kertoo tarinaa hieman harmaasta ja hiljaisesta vakuutusvirkailija Chuck Baxterista (Sami Kosola). Tämän ura tuntuu junnaavan paikallaan, mutta pian johtoporras tuntuu kiinnostuvan Chuckista. Syynä ei kuitenkaan ole tämän työpanos vaan avaimet Chuckin poikamiesboksiin. New Yorkin naiset eivät edes vapautuneella 60-luvulla halua tavata hotelleissa ja Chuckin kämpästä muodostuu nopeasti juhlien kiintopiste. Chuckin itsensä vain jäädessä ulkopuolelle.

Tärkeintä tarinassa on Chuckin suhde kauniiseen hissityttöön Fran Kubelikiin (Emma-Sofia Hautala), jolla kuitenkin tuntuu olevan omia synkkiä salaisuuksia. Seuraa hyvin 60-luvulle tyypillinen farssimainen tapahtumien ketju, jota siivittävät Burt Bacharachin säveltämät ja Hal Davidin sanoittavat laulut. Alkuperäisen musikaalikäsikirjoituksen on laatinut Pulitzer-palkittu Neil Simon.

Sami Kosola ja Emma-Sofia Hautala. Kuvaaja Nadi Hammouda

Kouvolan teatterin lava muuntui 60-luvun New Yorkiksi Maija Luohion käsissä hienostuneesti eikä turhan alleviivaavasti. Tärkeämpää oli kunkin kohtauksen tunnelma, kuin stereotyyppisen ajankuvan luominen. Tunnelma olikin onnistunut. Harmaat avotoimistot, hulppeat johtoportaan toimistot ja ne riemastuttavan törkyiset firman pikkujoulut olivat kuin suoraan 60-luvun elokuvista. Se itse poikamiesboksi erityisesti oli loistavasti toteutettu ja todella tuntui kuin katsoisi näytelmää 60-luvulta. Ei vain näytelmää 60-luvusta.

Kaiken sen peilipinnan, teakin, ja likaisten maalipintojen keskelle sopi Paula Variksen puvut. Erityisesti nautin henkilökohtaisesti miesten puvuista, joissa oli jotain vanhanajan tyyliä, jota olisi hauska nähdä taas kaduilla. En kyllä valita niistä ajalle sopivista minihameistakaan, jotka olivat todella minejä. Vaikka joissain kohdin oli haettu teatraalisuutta, niin ei tullut missään vaiheessa tunne katsovansa parodiaa 60-luvusta. Ei siinäkin mitään pahaa tietysti olisi, mutta tämä tarina tuntuu vaativan tiettyä autenttisuutta.

Veli-Matti Karén ja Sami Kosola. Kuvaaja Nadi Hammouda




Kaiken komedian keskellä nimittäin näytelmässä vallitsee tumma pohjavire. New York elää naisten vapautumisen aikaa ja vaikka hippiliike kukkii, niin harmaa keskiluokka on jäänyt vapaan rakkauden ja perinteiden ristituleen. Eletään aikaa, jolloin uskottiin taloudelliseen kasvuun ja henkilökohtainen, yksityinen elämä nousi aivan uuteen arvostukseen. Kukaan ei halunnut enää olla koneiston vanki. Ei yritysmaailmassa tai perinteisten avioliittomallien systeemeissä.


Joillekin se tuntui kuitenkin olevan liikaa ja Poikamiesboksin Fran onkin ensivaikutelmaa paljon syvempi hahmo. Mitä enenmmän yleisö tästä oppii, sitä aidommaksi tämä muuttuu. Monella tapaa Franin hahmo onkin näytelmän mielenkiintoisin, mutta en halua spoilata millä tavoin tarina lopulta ottaa niitä synkimpiä käänteitään.

Koko työryhmä sai taipua hyvin vaativiin rooleihin. Ensimmäisen puoliajan aikana oli nähtävissä hieman jännitystä ja jäykkyyttä, mutta väliajalta palattuamme oli tunnelma selkeästi jo rennompi. Ehkä se johtui osaksi siitä herkullisesta kohtauksesta, jolla toinen puolisko alkoi. Aivan mahtavaa laulua ja tanssia ja saivatpa seksuaalivähemmistötkin edustuksen 60-luvun New York -kuvaukseen.

Monet musikaalin lauluista ovat saavuttaneet klassikon aseman muun muassa Dusty Springfieldin, Tom Jonesin, Dionne Warwickin ja Aretha Franklinin tulkintoina. Nautin paljon erityisesti Emma-Sofia Hautalan heleistä tulkinnoista. I Say a Little Prayer ei ole esityksen jälkeen lähtenyt päästäni. Useat ryhmäkohtaukset toimivat vauhdikkaana vastapainona Chuckin ja Franin herkille kohtauksille ja erityisesti Jesse Vanderhoffin roolissa toiminut Nina Petelius-Lehto iski silmääni kastista. Valloittava ja luonnollisen hauska persoona, joka oli tosiaan sisäistänyt roolinsa. Ehkä se komediallisin rooli oli Chuckin naapurilla, Tohtori Dreyfussilla (Markku Kekki), joka vei suurimmat yleisön naurut.

Kaisa Montonen, Satu Lemola ja Elina Ylisuvanto. Kuvaaja Nadi Hammouda

Mutta sitten se tärkein. Omien lempinäyttelijöiden joukko kasvoi taas yhdellä kun näin Poikamiesboksin myötä Sami Kosolan ensimmäistä kertaa lavalla. Tämä oli kuin luotu esittämään Chuck Baxteria. Kosola näyttää Norman Rockwellin ja Edward Hopperin maalauksista revityltä mieheltä, joka henki vikkelää ja nokkelaa New Yorkin henkeä. Tämän koko olemus ja elekieli kanavoivat Wilderin arkkityyppiä nopeasti puhuvasta, neuroottisesta sählästä.

Väitän, että moni ei pystyisi samaan kuin mitä Kosola teki Chuckin roolissa. Sen kaltainen vanhanajan charmi alkaa vain olemaan katoavaa kansaperinnettä. Pelkästään tämän suorituksen takia kannattaa ottaa suunta Kouvolaan.

Sami Kosola ja Emma-Sofia Hautala, kuvaaja Nadi Hammouda

Poikamiesboksi Kouvolan teatterissa sai ensi-iltansa 15.10.2016. Lisätietoja näytelmästä löytyy Kouvolan teatterin sivuilta täältä. Kannattaa muistaa erityisesti dress-along -näytös 28.10.


Ohjaus ja koreografia Seppo Välinen
Kapellimestari Iikka Kahri
Lavastus Maija Louhio
Pukusuunnittelu Paula Varis
Rooleissa Sami Kosola, Emma-Sofia Hautala, Veli-Matti Karén,

Satu Taalikainen, Elina Ylisuvanto, Satu Lemola, Panu Poutanen, Nina Petelius-Lehto, Markku Kekki, Rebecca Viitala ja Sasu Junkkari. Useita avustajia sekä liveorkesteri.
  Promises, Promises! a musical based on the 1960 film The Apartment
Esitys nähty kutsulipulla


Katso myös muita Lukupinon teatteri-juttuja täältä!

3 kommenttia:

  1. Musikaaliesitystä en ole nähnyt, mutta sen sijaan loistavan elokuvan olen katsonut monta kertaa. Se kulkee komediagenren otsikon alla, mutta ei ole mikään pintateos, vaan syvimmältään jopa järkyttävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne järkyttävät puolet elokuvasta palasivat mieleen vasta näytelmää katsellessa. Toivon pian pääseväni uudestaan leffan pariin. Edellisestä kerrasta taitaa kohta olla parikymmentä vuotta.

      Poista
  2. Musikaalin oon jo nähnyt ja menen uudenvuodenaattona uudelleen, näyttelijät ovat tuttujani Kekin Make tekee mielestäni hauskat roolit muutenkin onnistunut näyttelijäporukka. Emma on ihana <3 Leffaa en ole varmi kyllä nähnyt sgenaavaa musiikkia. Ainut miinus on näytelmän pitkä kesto. 20 min tai puoli tuntia lyhyempänä olisi ollut sopivan mittanen. Muutamat kohtaukset ovat liian pitkiä. :)

    VastaaPoista

Kiitos kaikille kommentoijille.