sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Kevyttä mielihyvää




Q-teatterin Kevyttä mielihyvää tarjoili outoa, viileää, särmikästä ja tyynen ammattitaitoista teatteria. En oikeastaan tiennyt esityksestä paljoa ennen sen näkemistä ja pohdin näkemisen jälkeenkin, että tiedänköhän vieläkään mistä siinä oikeastaan oli kyse.

Kevyttä mielihyvää on Antti Hietalan tuore näytelmä, joka näyttää taas mihin Q-teatteri pystyy. Aina paikoittain tunnelmasta tuli vahvasti edellinen Q-teatterissa näkemäni näytelmä Tavallisuuden aave. Molemmat esitykset olivat suhteellisen minimalistisia ja luottivat paljon näyttelijöiden tarkkaan tulkintaan.

Tavallisuuden aaveen upea pastellinsävyinen maailma oli muuttunut nyt viileään ja tyyliteltyyn sinisen ja punaisen välillä vuorottelevaan maailmaan. Pidin paljon siitä mitä Jani-Matti Salo oli saanut aikaan lavastuksen suhteen. Olohuone ruokapöydällä ja tyylikkäällä sohvalla ei kuulosta paljolta, mutta kun siihen maisemaan aseteltiin näyttelijät Pirjo Liiri-Majavan puvustuksessa, niin vaikutelma oli sellainen woodyallenmäisen elegantti. Tässä maisemassa kuuluu nauttia pari lasia calvadosta ja kuunnella jotain bossa novaa.


Näytelmä alkoi yleisön vaivuttamisella hypnoosiin. Siitä eteenpäin emme enää voineet tietää mikä oli todellista ja mikä ei.

Esityksen tyylikkyys kulminoitui minulle Tommi Korpelan istuvassa, kolmiosaisessa puvussa. Tämän esittämä Alpo oli hillityn oloinen, mutta ahdistunut lääkäri, joka turvautui hypnoosiin selvitelläkseen eksistentiaalista kriisiään. Pia Anderssonin esittämä Oona oli hypnoositerapeuttina vaikea hahmo. Oli kuin tämän tarkoitus olisi vain heijastella Alpon sisäistä dialogia ja hypnoosissa näemme Alpon sisäisen kamppailun aukeavan lavalla.

Kaikki näytelmän muut hahmot ovat oikeastaan vain vieraita Alpon kriisissä. Tämän veli Robert (Jussi Nikkilä), vaimo Birgitta (Minna Haapkylä) ja omituinen vieras Tuomo (Jani Volanen) tuntuvat edustavan kaikkea ulkopuolista Alpon elämässä. Sitä maailmaa, joka on todellista tai sitten ei.

Lavalla kohtasivat Korpelan ja Haapkylän toimesta kaksi todella vahvaa persoonaa. Korpela näytti koko ajan hymyilevältä ja tyyneltä, mutta huokui ympäristöönsä vahvaa ahdistusta ja epätietoisuutta. Haapkylä hyppäsi tunteesta toiseen silmänräpäyksessä ja  Oli ilo katsella miten näiden välillä kipinöi ja poksui kun kaksi vahvaa karismaa jakoivat pienen tilan. Näiden välissä Jussi Nikkilän hahmo otti osakseen koomisen ja vauhdikkaan pikkuveljen roolin, joka ei kuitenkaan jäänyt kenenkään varjoon.


Kaikista mieleenpainuvin hahmo oli kuitenkin Jani Volasen yksinkertainen, mutta uhkaava Tuomo. Kaikki tämän pienimmätkin eleet, ilmeet ja puheen painotukset vaikuttivat äärimmäisen harkituilta. Niin harkituilta, että katsojan on pakko miettiä mitä tämä salailee. Mitä noin harkitun kuoren alla piilee? Tämä on jotain mitä Volanen osaa. Tämä harkittu ja uhkaava hahmo on jotain minkä muistan tehneen minuun vaikutuksen jo nuorena.


Lavalla nähtyjen hahmojen lisäksi tarinaan kuului myös Alpon muistisairas äiti. Alpo laulaa tälle puhelimessa onnittelulaulua syntymäpäivän johdosta. Äiti tuntu kuitenkin menettäneen otteensa todellisuuteen. Vähän niinkuin Alpo.

Näytelmän juonesta en halua liikaa paljastaa. Alpo etsii jotain Oonan avulla. Kevyttä mielihyvää, rakkautta tai vastauksia siihen mikä oikeastaan on todellista. On illallinen, jossa tapahtumat seuraavat toisiaan. Aina uudestaan ja uudestaan. Välillä kohtaukset alkavat alusta, mutta aina hieman eri tavalla. Näytelmää oli hankala tulkita, koska tulkintoja on mahdollista tehdä niin useita.


Kaiken toistuvuudesta tuli kuitenkin vahvasti Friedrich Nietzschen ajatus elämästä, joka on vain loputonta toistoa. Tämä kehottaa ihmisiä elämään elämänsä niin, että on valmis elämään sen uudelleen ja uudelleen. Samalla Nietzsche kyseenalaistaa todellisuuden hyvin samaan tapaan kuin Alpo.

Alpo etsii jotain perimmäistä totuutta ja tunnetta. Tämä epäilee todellisuutta ja katsojalle herää kysymys onko Alpon todellisuuden ulkopuolella jotain muuta. Onko inhimillinen todellisuus harhaa ja tulisiko meidän tavoitella jotain mitä Nietzsche kutsui yli-inhimilliseksi.

Kliininen ja tyylikäs ympäristö, jossa Alpo elää, edustaisi Nietzschelle ehkä sitä puhdasta loogisuutta, jota tämä karttoi. Luovuuden tappavaa, sielutonta tilaa ilman tunnetta. Juuri sitä maailmaa, josta myös Alpo haluaa karata.

Kun ei tiedä mikä on todellisuutta ja mikä ei, epäilys muuttuu ahdistavaksi. Vain omasta minuudesta voi olla varma, mutta se ei ole tarpeeksi. Pelkkä minuus ei riitä rakkauteen.


On mielenkiintoista miten todellisuus ja sen tulkinnat rakennettiin osaksi näytelmää. Katsoja voi kokea rakkaustarinan, filosofista pohdintaa, parisuhdedraaman tai vaikka ihan puhdasta scifiä. Ihan miten vain tarinan haluaa tulkita.

Näytelmä ei sisällä vahvoja yhteiskunnallisia teemoja tai selkeästi rajattuja filosofisia ongelmiakaan. On vain todellisuus, Alpo ja epäilys. Enempää ei hyvään teatteriin vaadita. Oli oikeastaan virkistävää katsoa pitkästä aikaa teatteria, joka ei yritä ottaa kantaa mihinkään muuhun kuin yleiseen ihmisen tilaan suhteessa todellisuuteensa.

Erityisesti vahvojen näyttelijäsuoritusten ystäville suosittelen kokemaan Kevyttä mielihyvää. Lisätietoja esitysajoista ja sen sellaisesta löytyy Q-teatterin sivuilta täältä.

Valmiiksi näytelmän tunnelmiin voi virittäytyä tällä biisillä:





Kantaesitys 15.9.2016 Teksti ja ohjaus: Antti Hietala Rooleissa: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Jussi Nikkilä ja Pia AnderssonLavastus ja valosuunnittelu: Jani-Matti Salo Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava Äänisuunnittelu: Johanna StormMaskeeraussuunnittelu: Riikka VirtanenKuvat: Pate PesoniusNähty medialipulla

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.