sunnuntai 28. elokuuta 2016

Shrek jättimusikaali




Helsingin kaupunginteatteri tarjosi viime kaudellaan musikaaliherkkua Vampyyrien tanssin muodossa ja nyt lähdettiin tarjoamaan musikaalia myös nuoremmalle väelle Shrekin myötä. Vuonna 2001 ensi-iltansa saanut elokuva Shrek kertoi vihreästä jätistä, joka asui satumaailman haisevalla suolla. Lordi Farquaadin lähetettyä kaikki liian satumaiset hahmot suolle Shrekin kiusaksi, joutui Shrek lähtemään pelastamaan prinsessaa saadakseen suonsa takaisin.

Musikaalin tarina seurailee elokuvaa melko tarkasti. Siinä pilaillaan satujen stereotypioilla ja viljellään runsaasti viitteitä moderniin maailmaan. Pieruvitsit kulkevat luontevasti tarinan mukana ja hahmot ovat karikatyyrimäisiä, mutta aitoja. Itse Shrekin hahmo on jo ikoninen. Walt Disney sanoi, että hyvän hahmon tunnistaa jo siluetista ja tämä on totta Shrekin kohdalla. Ne korvat isossa nupissa paljastavat heti kenestä on kysymys.


Esitys on tuotu luontevasti suomalaiseen nykykulttuuriin ja vitsit purivat selkeästi niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Itse otin mukaan 9-vuotiaan poikani, joka todella innostui ensimmäisestä musikaalistaan. Tämä kertomansa mukaan taputti kätensä "aivan punaiseksi" ja oli täysin haltioissaan lavalla villisti pomppivasta Matti Leinosta Aasin roolissa.


Petrus Kähkönen ja Matti Leino
Kuva © Tapio Vanhatalo

Aasin ja Shrekin välillä olikin yhteys, joka vain toimi. Petrus Kähkönen onnistui osaavasti täyttämään Shrekin suuret saappaat ja etenkin tämän lauluosuudet vakuuttivat virheettömyydellään. Kähkönen on hauska persoona ja osasi tuoda Shrekin hahmoon tietynlaista ilkikurisuutta ja leikkisyyttä, jolla sai yleisöön punottua yhteyden.

Lordi Farquaadin näytteleminen polvillaan, jotta saadaan vaikutelma lyhyydestä, vaikutti mielestäni vähän vanhahtavalta idealta. Kun Kari Arffman sitten pomppi lavalle polvillaan ja pikkuiset keltaiset tekojalat heiluen, niin repesin täysin. En tajua miten noin vanhasta vitsistä voikin repiä niin paljon huumoria. Edessäni istui nainen, joka lähes putosi penkiltään aina kun Arffman edes liikahti lavalla.


keskellä Kari Arffman
Kuva © Tapio Vanhatalo

Toinen hieno efekti nähtiin lohikäärmeen lentäessä lavalle. En halua paljastaa liikoja, mutta näin parinkin lapsen jännittyvän penkeillään ja itse nautin siitä, että teatterin taika jaksaa edelleen yllättää. Lohikäärmeen äänenä toiminutta Raili Raitalaa oli jälleen ilo kuulla. Siinä on melkoinen ääni.

Myönnän olleeni hieman pettynyt kun Laura Alajääski ei ollutkaan prinsessa Fiona siinä näytöksessä jossa olimme, mutta pääsinpä ainakin yllättymään iloisesti kun Anna-Maija Tuokko antoi niin mahtavan suorituksen. En haluaisi nostaa yhtä näyttelijää yli muiden, mutta... jos joku pitäisi, niin kyllähän Tuokko oli melko ilmiömäinen. Upea lauluääni ja erityinen fyysinenkin heittäytyminen tekivät Tuokosta täydellisen Fionan.

Kun Fiona sitten repäisi hameensa lyhyeksi ja veti esityksessä kunnon shownumeron tansseineen, niin Tuokko tosiaan valtasi lavan karismallaan. Tiedättekö vanhoissa leffoissa sen niin pin-upin kohtauksen, kun tanssijatar nostaa jalkaa, kääntää päätään ja vinkkaa silmää eturiville hymyillen? Vähänkö Tuokko osaa sen! Ehdottomasti toiseksi lempparein kohtaukseni.


Anna-Maija Tuokko
Kuva © Tapio Vanhatalo

Se lempparein kohtaukseni syntyi koko ensemblen voimin kun ne syrjityt ja erilaiset satuhahmot löysivät yhteisen äänen ja lauloivat friikkimaan laulun ja heiluttivat suurta, erilaisuutta symbolisoivaa lippua yleisön edessä.

Erilaisuuden hyväksyminen oli selkeästi nostettu isoksi teemaksi musikaalissa ja se oli tehty hyvin positiiviseen sävyyn. Erilaisuutta ei esitelty yleisölle niin, että kerrottaisiin kaikkien olevan omalla tavallaan normaaleja, vaan kerrottiin, että on oikeasti ok olla ihan friikki. Voi olla se tyyppi, joka ei sovi mihinkään muottiin, eikä siinä ole pahaa. Tarinassa olivat hyvin selkeät hyvät ja pahat hahmot, mutta erilaisuuden käsite oli nostettu silkan hyvän ja pahan yläpuolelle luonnolliseksi elementiksi. Erilaisuutta ei määritelty "normaalin" kautta ja tästä pidin paljon.

Nykyaikaisiin diktatuureihinkin viitattiin, mutta saarnaaviin analyyseihin maailman tilasta ei sorruttu. Vaikka homoseksuaalisuuden tai pakolaisuuden teemat tulivat esiin, niin mitään ryhmää ei kohdeltu ivan kautta. Hyväksyminen oli illan teema ja se tuotiin esiin tavalla, joka on sopiva lapsiyleisölle ja ehkäpä vähän herättelevä aikuisyleisölle.

Shrek itsessään on todella positiivinen hahmo. Tämä kasvaa tarinan kuluessa ja Fionan kautta saavuttaa paljon. Kyseessä on perinteinen, monipuolinen sankaritarina hulvattomilla pieruvitseillä. Kuten sipuleissa tai jäädykkeissä, on tässä musikaalissa monia kerroksia.


Kuva © Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupungiteatteri on onnistunut tuomaan lavalle musikaalin, joka aidosti toimii monenlaiselle yleisölle. Siinä on jokaiselle jotain ja, ei vain niin, että aikuisille olisi piilotettu tarinaan niitä "aikuisia" viittauksia. Oli hauska huomata voivansa nauraa lasten kanssa ihan samoille vitseille.

Ymmärrän miksi musikaali ei saanut hillitöntä menestystä Broadwayllä sillä yksikään laulu ei oikeastaan jäänyt päähän elämään. Usein musikaalin jälkeen tietyt kappaleet jäävät päiviksi päähän soimaan, mutta Shrek ei sellaista oikeastaan tarjonnut. Musiikki oli hienoa, kannatteli tarinaa hyvin ja oli etenkin upeasti tulkittua, mutta hittejä se ei yleisölle tarjoillut.

Esityksen alkupuolella Peacockin kookas lava tuntui jäävän kokonaan hyödyntämättä, mutta musikaali vain kasvoi kasvamistaan loppua kohden ja lavakin pääsi oikeuksiinsa. Etenkin koko satumaailman ollessa yhdessä lavalla, muuttui teatteri aivan omaksi, valtavaksi maailmakseen, joka näytti ja kuulosti hyvälle.

Väitän, että tässä on tarjolla taas yksi todiste suomalaisen musiikkiteatterin elinvoimasta. Etenkin jos nautit hienoista näyttelijäsuorituksista, niin suosittelen kokemaan Shrekin olit sitten minkä ikäinen tahansa. Lisätietoja esityksestä löydät teatterin sivuilta täältä. Kannattaa myös muistaa, että Peacock sijaitsee Lintsillä, joten huvipuiston sivuihinkin kannattaa tutustua täällä.

Lisää kuvia minun ja pikkujäbän reissusta löytyy myös Lukupinon Instagramista ja Twitteristä.






Katso myös:


Billy Elliot musikaali


Kesäyön uni



Rooleissa: Petrus Kähkönen, Jon-Jon Geitel, Laura Alajääski/Anna-Maija Tuokko, Matti Leino, Kari Arffman/Antti Timonen, Sari Haapamäki, Helena Haaranen, Sofia Hilli, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Jyrki Kasper, Ilkka Kokkonen, Aksinja Lommi, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Heidi Naakka, Kaisa Niemi, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Raili Raitala, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Leenamari Unho, Mikko Vihma, sekä Kasperi Virta, Miska Sagulin, Ronny Isaksson, Onerva Pohjolainen, Laura Laitinen, Sara Vihma, Elina Kanerva, Laurapeppi Väänänen.

Suomennos ja ohjaus: Kari Arffman

Kapellimestari: Risto Kupiainen

Lavastus: Samuli Halla

Puvut: Tim Hatleyn alkuperäisen suunnitelman pohjalta Anna-Leena Kankaanpää ja Tuovi Räisänen

Koreografia: Jyrki Karttunen

Valosuunnittelu: William Iles

Äänisuunnittelu: Kirsi Peteri, Jori Tossavainen

Naamiointi ja kampaukset: Jutta Kainulainen, Jaana Nykänen, Milja Mensonen

Book and Lyrics by DAVID LINDSAY-ABAIRE

Music by JEANINE TESORI

Originally produced on Broadway by DreamWorks Theatricals and Neal Street Productions.

Based on the DreamWorks Animation Motion Picture and the Book by William Steig. This show is presented by permission of Josef Weinberger Ltd. London on behalf of Music Theatre International New York and DreamWorks Theatricals.

Original Broadway Production Directed by Jason Moore

Costumes based on designs by Tim Hatley
Esitys nähty medialipulla

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.