17.3.2016

Kaksi matkaa Israeliin




"Naisenergia" on aika tyhmä sana. Siitä tulee mieleen lähinnä tyttöbändit ja mielivaltainen sukupuolen mukaan erottelu. Kansallisteatterin lavalla oli kuitenkin paljon energiaa kun Jonna Järnefelt, Cécile Orblin ja Seela Sella astuivat sille kuvaamaan nuoren tytön matkaa Israeliin.

Kaksi matkaa Israeliin on Ritva Siikalan ohjaama näytelmä, joka pohjautuu tämän omiin kokemuksiin. Omaelämäkerrallisuus ei tarkoita nyt ihan arkisesta elämästä kertovaa näytelmää vaan Siikala on elämänsä aikana päässyt kokemaan paljon.

Kuva: Johnny Korkman

Nuorena naisena Kemissä tämä näki teatterissa Anne Frankin päiväkirjan ja jokin muuttui. Siikala halusi tehdä jotain, muutti kibbutsille Israeliin, rakastui, palasi ja syöksyi ammattilaisena teatterin maailmaan. Israelin rakkautensa tämä tapasi 51 vuotta myöhemmin.

Näistä kokemuksista syntyi näyttämölle syvä tarina, jossa nuori Tuulikki lähtee hyvin samanlaiselle matkalle. Tuulikkia esittävät kaikki kolme näyttelijää tämän eri elämänvaiheissa ja välillä he ottavat muitakin Tuulikin kohtaamien ihmisten rooleja. Kaikki tapahtuu lennosta. Esitys soljuu eteenpäin kuin uni, jossa tilanteet ja ihmiset limittyvät keskenään yhdeksi kokonaisuudeksi.

Cécile Orblin. Kuva: Johnny Korkman

Kansallisteatterin Willensauna on yksi lempisaleistani, jossa katsoa teatteria. Se on intiimi, tuo esityksen lähelle katsojaa ympyräisen muotonsa ansiosta ja ennenkaikkea siellä on kaikista saleista mukavimmat penkit.

Tämä näytelmä vaati tiettyä intiimiä otetta. Se puhuttelee katsojaa suoraan, tasaväkisenä juttelukumppanina vaikka meille jääkin kuulijan osa. Sitä huomaa keskittyvänsä intensiivisesti joka sanaan kun tuntuu, että sanat ovat tarkoitettu juuri itselleen.

Seela Sella. Kuva: Johnny Korkman




Vahvat roolisuoritukset vahvan tarinan kanssa on resepti, jolla on hankala ajautua harhaan. Siitä tässä on kysymys. Tekisi mieli ylistää jokaista näyttelijää erikseen, mutta jos olette yhtään seuranneet näiden uraa, niin voitte kuvitella miten voimalla nämä osaavat luoda tarinaa. Järnefelt, Orblin ja Sella menivät jokainen syvälle Tuulikin maailmaan ja tekivät siitä todellisen. Kyseessä on Järnefeltin ensimmäinen vierailu Kansallisteatterissa ja tämän tutut ja tuimat kasvot oli ilo nähdä tutussa teatterissa.


Kun lähdin teatterista, niin oli hankala kuvitella, että olin juuri katsellut vain kolmen naisen puhuvan lavalla. Ei suuria lavasteita, valot ja äänetkin olivat hillittyjä. Silti muistoissani oli kuvia Israelista, Palestiinasta, kibbutseista, sinisestä merestä ja korkeista muureista.

Pidin erityisesti yksinkertaisesta puvustuksesta, joka oli Anna Sinkkosen käsialaa. Näyttelijät nimittäin pukeutuivat täysin samanlailla kuin muista isoäitini ja kaikkien tämän tuttujen pukeutuneen kun olin lapsi. Se toi itselleni ihan erityisen autenttisen ja hauskan säväyksen näytelmään.

Jonna Järnefelt. Kuva: Johnny Korkman

Näytelmä oli poliittinen, mutta ei liikaa. Faktaan pohjautuva, mutta ei liikaa. Missään vaiheessa en tuntenut, että minulle saarnattiin ja se on tärkeää. Vaikka dialogissa vilahteli paljon vuosilukuja ja pohdintaa Israelin ja Palestiinan suhteista, niin en tuntenut kertaakaan istuvani luennolla. Konfliktin osapuolia ei myöskään kumpaakaan nostettu yli toisen.

Israelin ei annettu jäädä viattomaksi puolustajaksi, mutta Palestiinaakaan ei jätetty pelkän uhrin asemaan. Vaikka valtarakenteet eivät ehkä henkilökohtaisesti mielestäni mene tosielämässä tasan, niin olin tyytyväinen, että näytelmää ei alistettu minkään tietyn agendan ajamiseen.

Menneisyyttä käsiteltiin varovaisesti. Ei niin, että sanoja olisi varottu, mutta holokausti onnistuttiin mielestäni käsittelemään tyylikkäästi. Kauheuksilla ei mässäilty tarinan ehostuksen vuoksi vaan asiat käsiteltiin hieman hämmentyneen nuoren naisen kautta, joka eli aikana jolloin hirmuteoista ei vielä tiedetty kaikkea.

Näytelmä on nähtävissä vielä 18.5 asti Kansallisteatterin Willensaunassa. Tämä on sinulle, jos haluat intiimin illan, taidokkaita näyttelijäsuorituksia ja mielenkiintoisen tarinan. Ainekset ovat koossa.

Lukuvinkkinä esityksen yhteyteen on pakko mainita Ritva Siikalan kirja Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta (Aula & Co, 2016). Itse en ole vielä päässyt sen kimppuun, mutta odotukset ovat kovat.


ROOLEISSA Jonna Järnefelt, Cécile Orblin ja Seela Sella
OHJAUS Ritva Siikala
MUSIIKKI Jussi Tuurna
LAVASTUS Katri Rentto
PUKUSUUNNITTELU Anna Sinkkonen
VALOSUUNNITTELU Harri Kejonen
ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Pauliina Manninen
DRAMATURGI Michael Baran
Esitys nähty medialipulla 


Katso myös:

Onnellisuuden tasavalta


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti