sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Liikkeen legendat




Nykytanssi on outoa. Se on salakavalasti tartuttanut minut ja saanut huomaamaan miten tanssi on täysin tunnistettavaa kieltä. Liikkeet muodostavat kommunikaation muodon, joka on tunnettavissa ennemmin kuin luettavissa. Kansallisbaletille kerääntyvät nyt näiden liikkeiden legendat.

Liikkeen legendat koostuu neljästä nykytanssiteoksesta, jotka esitetään Kansallisbaletissa yhdeksän esityksen voimin aina 17.3. asti.
 
Kuva: Sakari Viika


Episode 31 (Alexander Ekman) aloitti illan. Tai oikeastaan sen aloitti lyhyt video teokseen harjoittelusta, joka heijastettiin koko Kansallisbaletin valtaisalle kankaalle. Harjoittelun aikana joukko tanssijoita jalkautui ympäri Helsinkiä yllättämään ihmisiä spontaaneilla tanssiesityksillä. Episode 31 on tavallaan koominen teos ja ihmisten yllättäminen eri paikoissa sai Kansallisbaletin yleisöön repeämään naurusta. Tanssijat kertoivat videolla miten suomalaiset pyrkivät karttamaan näitä parhaansa mukaan ja kuinka hämilleen nämä menivät yllättävistä kohtaamisista. Ihan Finnish Nightmares -kamaa siis.

Episode 31 oli huikea, hauska ja energinen teos, joka käytti hyväkseen lavan kokoa ja suurta tanssijaryhmää. Pidin mielenkiintoisena sitä miten tanssijat tuottivat myös ääntä. Voimakkaat liikkeet ja lyhyet huudot loivat aggressiivisen tunnelman, josta tulivat mieleen esimerkiksi Maorien tanssi Haka. Aggressiivisuutta tasapainoittivat hitaat ja hypnoottiset liikkeet. Erityisesti duetto, jonka tanssivat Emrecan Tanis ja Atte Kilpinen, oli mahtavaa katseltavaa. Tätä säesti lausuttu runo, joka kuulosti aivan kuin se olisi toistettu vanhalta vinyyliltä.

Ruan Crighton, Eun-Ji Ha. Kuva: Sakari Viika

Little Monsters (Demis Volpi) rauhoitti tunnelman. Kun Episode 31 oli kaikin tavoin suuri, niin nyt tehtiin pienin elein ja kahden tanssijan voimin intiimi esitys. Eun-Ji Ha ja Ruan Crighton edustivat lavalla pariskuntaa, joiden suhteen elämänkaarta katsoja pääsi vakoilemaan.

Tanssijat joutuivat esityksessä vääntymään todella akrobaattisiin liikkeisiin. Välillä toinen hallitsi tanssia ja välillä toinen. Varsin kirjaimellisesti toinen tanssija välillä hallitsi toisen kehoa. Kaikki tapahtui Elviksen musiikkiin kietoutuneena, joka toi teokseen aivan erityislaatuisen tunnelman.

Ruan Crighton, Alfio Drago, Emrecan Tanis. Kuva: Sakari Viika

If To Leave Is To Remember (Carolyn Carlson) oli minulle vaikein esitys. Siihen oli hankala päästä sisään ja vaikka teos selkeästi kutsui tulkitsemaan itseään, niin oli se melko sekava. Näyttävä se silti oli.

Carlsonin mukaan tanssi kytkeytyy vahvasti filosofiaan ja henkisyyteen. Teokseen sisältyi myös puhetta, jossa kuvailtiin kaiken jakautuvan. Jakautuminen on loputon prosessi ja tätä ilmeisesti teos pyrkii kuvaamaan. Miten ero on aina välttämätön ja aika vetää kaikkea erilleen.

Teos oli ainoa, jossa musiikki ei ollut äänite vaan Philip Glassin sävellystä oli soittamassa jousikvartetti koottuna Kansallisoopperan muusikoista. Teos kuulosti hyvälle ja oli todella säännönmukainen. Tanssijat liikkuivat yhdessä veitsentarkasti ja tätä suoritusta oli ilo katsella.

Kuva: Sakari Viika

Jord (Jorma Uotinen) oli ennalta hehkutetuin teos ja ajattelin, että en saa antaa silkan hypen vaikuttaa arviooni illasta. Sitten se alkoi ja tiesin, että tätä sitä tulee eniten hehkutettua. Jord oli nimittäin yksi vaikuttavimpia asioita, joita olen Kansallisbaletin lavalla ikinä nähnyt!

Lava täytettiin punaisella hiekalla. Tanssi on alunperin syntynyt Tanskan kuninkaallisen baletin iltaan, jonka teeman oli elementit tuli, ilma, maa ja vesi. Jordin teema oli tietysti maa. Hiekka saa maan liikkumaan tanssijoiden jalkojen alla ja luo vahvan visuaalisen ilmeen yhdessä Erika Turusen suunnittelemien raskaiden kilttien ja Mikki Kuntun dramaattisen valaistuksen kanssa.

Musiikkina käytettiin Apocalypticaa ja oli mahtavaa kuulla Metallican biisien sellosovituksia Kansallisbaletissa. Tämä musiikki on niin kytkeytynyt selkärankaani, että esitykseen eläytyminen ei ollut vaikeaa. Apocalyptican oma sävelly Betrayal/Forgiveness taas on perinteistä metallia ja nopeaa sellaista. Musiikki soi lujaa, strobovalot jylläsivät ja tanssijat liikkuivat kuin mielipuolet. On mahdotonta kuvailla mitä näimme, mutta... Jumalauta! Jordissa mosh pit kohtasi baletin ja lopputulos vain toimi. Valitettavasti tätä on mahdotonta kuvailla ja sen voi kokea vain itse.



Ilta oli onnistunut. Jos nykytanssi on vähän vieraampi laji, niin tämä ilta toimii eräänlaisena läpileikkauksena siihen. Neljän teoksen täyttämä ilta ei ehdi missään vaiheessa kyllästyttämään. Se oli niin intensiivinen kokemus, että huomasin itsekin olevani fyysisesti väsynyt kun kävelin Kansallisoopperalta poispäin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.