Lopussa minun pitäisi kuolla on lyhyt romaani rakkaudesta joka ei saisi olla olemassa. Se on runollinen ja syvää itsestutkistelua sisältävä läpileikkaus suhteesta ja sen kuolemasta.
Hannele Mikaela Taivassalo on kirjoittanut kahdeksan teosta, joista Viisi veistä Andrej Kraplilla voitti 2008 Runeberg-palkinnon ja In transit Längmanska kulturfondenin Suomi-palkinnon. Taivassalo on kirjoittanut myös näytelmiä ja tältä on ilmestynyt sarjakuva Scandorama.
 |
| Hannele Mikaela Taivassalo. Kuva: Niklas Sandström |
Lopussa minun pitäisi kuolla on muodoltaan jossain päiväkirjan ja runouden välillä poukkoileva romaani, jonka kirjoittajalla on suhde naimisissa olevaan mieheen. Suhde vaikuttaa olevan intohimoinen, mutta tuottaa kirjoittajalle tuskaa. Lukijalle tämä tuottaa mahdollisuuden niin empatiaan kuin moralisointiinkin.
Taivassalo kirjoittaa että "Rakastaminen on epäinhimillistä" ja naurahdin sille miten tämä lause tuntuu todelta. Kertomus mistä vain suhteesta vaatii hyvin henkilökohtaista kieltä, koska suhteet ovat hyvin henkilökohtaisia. Yllättävän paljon ottaen huomioon miten paljon yleistyksiä niistä on mahdollista tehdä. Etenkin kun liikutaan onnen ja epätoivon käsitteissä, joista romaani kertoo.
"Onnihan tekee onnettomuuden mahdolliseksi, myöstässä tarinassa.Ei unohdeta sitäkään."
Tarinan kertoja on täynnä kaipausta, rakkautta ja niiden kanssa kulkevaa katkeruutta ja syyllisyyttä. Mies jää tarinassa heijastuspinnaksi naisen tunteista. Tämän motiviit ovat epäselviä, mutta kenenpä ei olisi.
Lukijan olisi helppo kuvitella antavansa naiselle neuvoja. Lähde pois suhteesta, ota kontrolli. Mutta sisimmissään sitä tietää, ettei kontrolli tarinasta ole kokonaan itsellä. En tiedä onko sen hyväksyminen antautumista vai mielenrauhan saavuttamista. Naiselle kontrolli on rajojen rakentamista kirjoittamalla.
"Minä niin tahtoisin tuntea lämpimän ja kovan vartalosi omaani vasten. Sinulla on sunnuntaipäivällisesi, sinulla on niin paljon, verukkeet vain loppuvat kesken. Halveksin sitä kaikkea, se saa minut halveksimaan kaikkea. Halveksiessani tunnen ihossani, miltä se tuntuu ihoasi vasten, ja halveksin myös ihoani."
Vasta jonainen toisena on helpompi päästä sisään omaan tarinaansa. Esimerkiksi lääkärin vastaaotolla nainen näki tietokoneen ruudulla olevansa arvioitu hoikaksi ja hyväkuntoiseksi. Tästä nainen tuntee saavansa tunnustusta. Tämä ajattelee olevansa potilaana parempi kuin ihmisenä.
Nainen pohtii mahtuuko itse kirjaansa, omille riveillensä. On kuin tämän tarina ottaisi vallan elämästä ja syntyy ulkopuolisuuden kokemus omaan tarinaan. Tämä on huolestuttavan samaistuttavaa. "On paljon sellaista, mistä rajoja ylittävä ihminen joutuu selviytymään", nainen kirjoittaa. Edes onni ei tarjoa ihmiselle rauhaa, jos sen vuoksi rikkoo rajansa.
"Onni täytyy abortoida ennen kuin se kasvaa liian suureksi.Tämä rakkaus oli niin suuri että se täytyi teloittaa, amputoida ja haudata maan uumeniin."
Lopussa minun pitäisi kuolla on niin henkilökohtaista tekstiä, että kuvittelisi sen olevan juuri siksi yksityistä ja hankalasti saavutettavaa emotionaalisella tasolla. Vaikutus on kuitenkin päinvastainen ja vaikka kaikki suhteet ovat äärimmäisen erilaisia, niin niiden rajat ovat jotain mitkä on helppo lukijan tunnistaa. Taivassalo navigoi noiden rajojen tuntumassa todella taitavasti ja jäin kaipaamaan romaaniin lisää sivuja.
Hannele Mikaela Taivassalo, 2020, Lopussa minun pitäisi kuolla, alk. I slutet borde jag dö, suom. Raija Rintamäki, Teos & Förlaget
Mainoslinkit merkattu: *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti