Kaikki elävä on kirja, joka todella pitää sisällään sellaisen rikkaan painavan tarinan, jota sen järkälemäinen ulkomuoto lupailee. Tämä ei ole välttämättä helppo, mutta hyvin paljon antava lukukokemus.
Riikka Pelo on helsinkiläinen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on voittanut Finlandia-palkinnon romaanillaan Jokapäiväinen elämämme. Tämän esikoisromaani Taivaankantaja ilmestyi vuonna 2006 ja oli ilmestymisvuonnaan Runeberg-palkintoehdokkaana sekä voitti Tiiliskivi-palkinnon
 |
| Riikka Pelo. Kuva: Liisa Takala |
Kaikki elävä on romaani, joka lukeutuu itselläni tämän kirjarikkaan vuoden ehdottomaan parhaimmistoon. Se kosketti niin monella eri tasolla, että tuntuu kuin olisin lukenut yhden romaanin sijasta useita, kun kirjan tarina lohkeilee useaan eri suuntaan.
Seuraamme siinä teini-ikäistä Auraa, tästä erkaantunutta äitiä Elleniä, sekä pakkopalautusprosessin keskellä painivaa Allania. Näiden kohtalot kietoutuvat niin laajempiin yhteiskunnallisiin aiheisiin kuin myös muinaisiin myytteihin. Lopulta kuitenkin lukijan huomio keskittyy näihin eläviksi kirjoitettuihin hahmoihin.
Pelo kirjoittaa kirjoittaa eläväksi muun muassa teinityttöjen maailmaa ja sen kieltä kuin kyseessä olisi tosiaan aivan oma kielensä. Ja niinhän se oikeastan onkin.
"ME olemme ME. Meitä ei hävetä mikään. Olemme sinisiä, keltaita, ruskeita ja vaaleanpunaisia tyttöjä. Häiritseviä ja kovaäänisiä. Ja paljaita. Pelkkää pintaa. Olemme kaikkivoipaisia. Olemme KAIKKI. MEITÄ ei sido mikään. Eivät säännöt, eivät kellonajat. Eivätkä varsinkaan suuret odotukset. Kukaan ei sano, mitä meidän pitäisi tehdä. Jos joku yrittää kertoa meille, ME sanomme JOOJOO. Me sanomme usein JOOJOO. JOOJOOJOO. Eikä se tarkoita mitään. Meidän sanamme ovat keveitä. Niistä ei jää jälkiä. ME teemme mitä haluamme."
Sama tyttöjen maailma nähdään vieraana kun sitä tarkkailee toisesta kulttuurista tullut ihminen. Siihen takertuu painolastia, jota meidän voi olla hankala nähdä ja siksi hankala tuntea sympatiaa. Kyse on kielestä ja kommunikaation ongelmasta, mutta myös jostain paljon syvemmästä.
"Kirkaisut tulivat heidän kurkustaan. Mutta kukaan ei ajanut heitä takaa. Heidän mukanaan vaunuun hyökkäsi hiuslakkojen, meikkivoiteiden, ihorasvojen hajusteiden tuoksupilvi; viidakon aluskasvillisuuden paksu lemu, mätänevät kukat, veri, syvä, paksu veri. Kukaan ei silti ollut hädässä. Kukaan ei koettanut paeta. Kukaan ei koettanut raiskata tai tappaa ketään, vaikka minun kaikki lihakseni luulivat niin. Niillä on oma muisti, ne ovat varautuneita hätätilaan joka hetki, ilman syytä."
Kieli on oleellinen osa juuri tätä romaania. Sen tarina kertoo kielestä, nimistä ja tavastamme kategorisoida asioita sanoin. Se kertoo myös siitä mitä jää kielen ulkopuolelle ja siitä miten joskus toisen kieltä ei vain ymmärrä. Kyse voi olla vieraasta kielestä tai kulttuurisen kielen ymmärtämisestä. Käsitteellisestä kielestä, jonka oppimiseen ei auta sanakirjat vaan tarvitsemme syvempää ymmärrystä.
"Kirjoitan nämä sanat: Tämä on totta, koska minä sanon niin. Olen kokenut tämän. Koen kaiken tämän paraikaa. Minulle ei ole muita todistajia. Ei ole ketään, joka lohduttaisi tai kannustaisi. Ei ole ketään, joka näkee minut nyt. On vain sanani. Niillä ei ole painoa, vaikka olen kantanut niitä mukanani kuin ne olisivat lyijyä. Sanat, jotka ovat sydämessäni. Sydämen sanat, paljas kieli. Sanat kurkussa. Sanat, kuten: tie, totuus ja elämä. Tai: me, meidän. Ja sanat, kuten: kansanmurha."
Kieli on identiteetti. Se on jotain mikä voi pelastaa tai tuomita. Luin juuri Twitteristä miten Jussi Halla-Aho pilkkaa pakkopalautukseen joutuvia ihmisiä matkimalla heikkoa suomenkielen taitoa ja palasin mielessäni tämän romaanin maailmaan. Tarinoissa hyvän ja pahan rajat piirretään usein helpommin, mutta tarinat myös auttavat näkemään noita rajoja todellisessa maailmassa.
"Kirjaimilla on merkitystä, jokainen kirjain on pyhä, jokaisessa ripe jumalaa. Mutta kirjaimia ei voi syyttää onnettomuuksista, vain ihmisiä, jotka niitä käyttävät. Mutta täällä kukaan ei kuule, mitä mielessäni puhun, kukaan ei osaa lukea mitä kirjoitan."Muttä tämä ei ole vain elämän ja kuoleman kysymys. On kysymys oikeudesta puhua. On kysymys oikeudesta tulla kuulluksi. Oikeudesta olla hyvän puolella ja vastustaa pahaa. On myös kysymys oikeudesta olla olemassa."
Kaikki elävä on tarina, tai oikeastaan joukko tarinoita, siitä miten suljemme ulos sitä mitä emme ymmärrä. Se on tarina ihmisistä ryhmänä ja niistä uhkista mikä meitä tulee vastaan niin ekologisen ympäristömme kuin toistemme suunnalta. Kaikki elävä on myös ihan pirun koukuttava tarina juuri siinä esiintyvistä hahmoista. Romaani, joka pitää otteessaan sivu sivulta ja lopulta sitä huomaa lukeneensa koko järkäleen kuin huomaamattaan loppuun.
*mainoslinkki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti