3.3.2020

Rikinkeltainen taivas - Kansallisteatteri


Rikinkeltainen taivas. Kuva Katri Naukkarinen. Kuvassa Annika Poijärvi

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on pitkiä ihmissuhteita taitavasti käsittelevä romaani, jonka sisälle mahtuu paljon tarinoita niin vanhojen sukujen kuin Helsinginkin historiasta. Ohjaaja Juhana von Bagh ja dramatisoija Michael Baran saivat eteensä haasteellisen tehtävän tiivistää nuo tarinat Kansallisteatterin näyttämölle.

Rikinkeltainen taivas sai ensi-iltansa joulukuussa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ja muistan, että ensireaktioni oli ihmetellä miksei tämä pyöri mieluummin suuren näyttämön puolella, kun tarinakin on niin suuri.

Hitusen mietittyäni oli pakko todeta, että tämä on jollain aivan toisella tapaa suuri tarina kuin mikään laajaa tilaa vaativa spektaakkeli. Lopulta niin paljon tapahtuu ihan vain hahmojen mielessä, mutta Westö on tekstissään saanut tämän tuntumaan niin syvältä ja dramaattiselta, että se saa lukijan mielessä aivan toisenlaiset mittasuhteet.

Olin aiemmin nähnyt Westön kirjaan perustuvan näytelmän Kansallisteatterissa muutama vuosi sitten ja kirjoitinkin Kangastus 38 -näytelmästä täällä. Myös sen dramatisoinnista vastasi Michael Baran ja tämän persoonallinen tyyli tuoda kirjan tapahtumat lavalle oli jollain tasolla jo tuttu. Westö liikkuu luovasti ajan ja muistojen kartalla ja Baran on onnistunut tyylikkäin tehokeinon siirtämän tuon abstraktin liikkeen silmiemme eteen.

Kuva Katri Naukkarinen. Kuvassa Annika Poijärvi ja Pyry Nikkilä

Rikinkeltaisen taivaan tarina kertoo kirjailijasta, joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan aina kultaiselta 60-luvulta lähtien. Menneisyyden muistot ja nykyisyys kutoutuvat yhteen mielenkiintoisesti ja tarina pakottaa pohtimaan ihmisten muistojen todenperäisyyttä ja nykyisyyden rakentumista noiden hatarien rakennelmien varaan. Pienet yksityiskohdat omassa historiassa voivat ottaa suuria merkityksiä omaa persoonaa luodessa, mutta juuri niissä pienissä yksityiskohdissa saattaa myös tapahtua ajatusvirheitä.

Kirjailijan elämän käännekohdaksi muodostuu eräs lapsuuden kesäpäivä kun tämä kohtaa sisarukset Alex ja Stella Rebellin. Syntyy ystävyys, joka jatkuu läpi elämän. Stellan kohdalla jotain enemmänkin. Rebellit ovat vanhasta ja varakkaasta suvusta, joiden kartanosta tulee kirjailijalle rakas paikka. Kaikki on ulkoisesti täydellisen oloista, mutta Rebellien perhe vaikuttaa olevan täynnä synkkiä salaisuuksia. Alex jatkaa suvun maineen velvoittamalla polulla ja Stella taas tuntuu kapinoivan sitä vastaan.

Kuva Katri Naukkarinen. Kuvassa Pirjo Lonka

Erilaiset ystävyyssuhteet syvenevät, loittonevat ja monimutkaistuvat. Alexin ja kirjailijan kanssa varttuva miesten porukka tarjoaa eräitä mielenkiintoisempia hetkiä kirjassa ja vaikka Stellan ja kirjailijan suhde on tuotu vahvemmin esiin näytelmässä, niin nuo ystävyyden luomat solmut tuodaan myös hienosti esiin lavalla.

Kirjailijan hahmo nähdään lavalla kommentoimassa elämäänsä ja muistojaan ajan ulkopuolisena hahmona, joka sekä on läsnä, että ei ole. Tämä on kirjoittanut elämästään kirjan, johon Kansallisteatterin näytelmäkin perustuu, mutta tästä kuvitteellisesta kirjasta on myös tehty näytelmä, jota esitetään Kansallisteatterin näytelmässä. Aivan mahtava kudelma, joka on ihmeellisesti saatu toimimaan ilman, että se tuntuu läheskään niin sekavalta kuin sain sen juuri kuulostamaan.

Kuva Katri Naukkarinen. Kuvassa Timo Tuominen

Näytelmä käyttää muistojen polttoaineena musiikkia, kuten tekee myös Westön kirja (kirjat ovat täysin mahdollista täyttää musiikilla). Nostalgiset biisit ovat iso osa kohtauksia ja Tarja Simonen osuva pukusuunnittelu ja Kati Lukan kekseliäs lavastus antavat kirjan kohtauksille niiden arvoisen ympäristön. Muutama lähes symbolinen yksityiskohta luo erilaisia vaikutelmia luokasta ja tunnelmasta aivan kuin todellisuudessakin.

Minun on mahdotonta edes yrittää kirjoittaa tästä näytelmästä irrallisena kirjasta. Näytelmä tarjosi minulle ikkunan siihen tarinaan, johon olin jo ehtinyt muodostaa tunnesiteen enkä osaa kuvitellla millainen esitys olisi ollut minulle ilman lukukokemusta. Tuntuu, että aivan samankaltaista eläytymistä olisi kuitenkin lähes mahdoton saavuttaa ilman hahmojen syvempää tuntemista.

Rikinkeltaisen taivaan näyttelijät saavat toimia tarkasti yhteen koko esityksen ajan. Aika, persoona ja paikka ovat limittyviä ja alati muuttuvia käsitteitä kerronnassa ja veikkaan, että tämän näytelmän harjoituksia olisi ollut mielenkiintoista käydä seuraamassa. Nähdä miten jokaiseen pieneen ratkaisuun ollaan päädytty.

Kuva Katri Naukkarinen. Kuvassa Pirjo Lonka, Johannes Purovaara, Timo Tuominen, Pyry Nikkilä, Annika Poijärvi ja Juha Varis

Kirjailijaa esittävä Timo Tuominen luo sympaattisen hahmon, jonka innostusta ja kaipuuta seuraamalla johtuu pian pohtimaan meneekö tämä tunteissaan jo pakkomielteiden puolelle. Kirjailijan nuorta versiota, tai muistoa, esittävä Pyry Nikkilä tekee jälleen vaikutuksen ja etenkin Stellaa esittävä Annika Poijärvi tuntuu laittavan paljon itsestään peliin roolissaan.

Lisätietoa esityksestä löydät Kansallisteatterin sivuilta täällä. Usein kirjat johdattavat elokuvien tai teatterin pariin, mutta nyt teatteri on johdattanut minut Westön kirjojen pariin.

Tämän kuvaukset Helsingistä ovat mestarimaisia ja en malta odottaa, että pääsen lukemaan Juha Itkosen ja Westön välistä kirjeenvaihtoa teoksessa 7 + 7. Erityisesti kirjan lukeneille siis suosittelen tätä näytelmää. Se kuvittaa todella persoonallisella tavalla kirjan maailmaa. Aivan kuin olisikin juuri lukijan pään sisällä.



















Rooleissa: Pirjo Lonka, Pyry Nikkilä, Annika Poijärvi, Johannes Purovaara, Timo Tuominen ja Juha Varis
Ohjaus: Juhana von Bagh
Dramatisointi: Michael Baran
Suomennos: Laura Beck
Koreografia: Jyrki Karttunen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen
Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen
Ohjaajan assistentti: Alise Polačenko
Esitys nähty medialipulla







*mainoslinkki

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti