11.3.2020

Pääomani - Q -teatteri


Eero Ritala kuva: Pate Pesonius

Pääomani on Milja Sarkolan komedia tai uhkakuva tai dokumentti luokkayhteiskunnasta Q-teatterissa. Jos rahasta puhuminen on edelleen tabu, niin Sarkola ainakin rikkoo sen tekstissään itsetietoisella ja vähän kiusallisella tavalla.

Milja Sarkola on teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija, joka usein menee syvälle henkilökohtaiseen hakiessaan aiheitaan. Olen usein kuullut vanhan ohjeen kirjoittamiseen "kirjoita aina häpeään päin" ja ehkä keskiluokkaisuus on jotain mitä kohden voi nykyään kirjoittaa. Siihen häpeään kulutuskulttuurin määrittelevästä elämäntavasta ja erilaisten luokkien tiedostamiseen yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat näennäisesti samanarvoisia.

Luokkaerot puskevat helposti esiin puhuttaessa kulttuurista, rahasta, asumisesta, turvallisuudesta ja lukuisista muista aiheista, joita Pääomani käsittelee. Erojen puskeminen mahdollisimman näkymättömäksi tuntuu olevan merkki uudenlaisesta sivistyneisyydestä ja eriarvoisuutta ei halua tunnistaa silloinkaan kun se tuijottaa meitä kasvoihin.

Tommi Korpela ja Eero Ritala kuva: Pate Pesonius

On "epähienoa puhua rahasta", kuten Eero Ritalan esittämä nainen sanoo. Luovaa työtä käsikirjoittana tekevä nainen odottaa miehensä ja isänsä kanssa vuoroaan pankissa. Kun puhutaan rahasta, niin kieli vaihtuu ruotsiksi ja sävy hiljaisemmaksi. Tommi Korpelan esittämä mies pysyy sanojensa mukaan kärryillä ruotsia puhuttaessa vaikka se ei selvästi ole helppoa.

Myöhemmin mies riidan yhteydessä sanookin naiselle, että tämä on "nainut alaspäin". Miehen, joka ei tienaa yhtä paljon eikä omaa samanlaista kulttuurillista makua. Tämä luo jonkinlaisen eroavaisuuden kahden ihmisen välille.

Eroavaisuudet ovat ehkä todellisia, mutta niille annetut merkitykset ovat lopulta todella keinotekoisia. Tämä ehkä osaltaan ruokkii naisen silminnähtävää neuroottisuutta ja ahdistunutta olemusta. On kuin nainen alituisesti tiedostaisi korotetun asemansa ja pyrkisi tasapainottelemaan itsetietoisen ylpeyden ja hyssyttelyn välillä.

Kun nainen ensimmäisessä näytöksessä käy läpi ajatuksiaan henkilökohtaisesta taloudestaan, huomaan tämän olevan jotenkin ahdistavaa katsoa. Nainen tienaa tietyn verran, maksaa asuntovelkaa, laskee kuukausittaiset menot ja suunnittelee säästöjä ja sijoituksia.

Koko elämä tuntuu tiivistyvän numeroihin, joita nainen piirtää näyttämön laseihin. On kuin lopulta koko elämä kulminoituisi siihen, että jossain vaiheessa voi rakentaa kesämökille uuden saunarakennuksen. Sehän kuitenkin parantaisi perheen elämänlaatua merkittävästi näiden mökillä ollessaan.

Eero Ritala kuva: Pate Pesonius

Q-teatterin lava huokuu rauhallisuutta ja tyylikkyyttä. Kaisa Rasilan lavastus koostuu useista kulmikkaista tiloista, joita rajaavat lasiseinät. Kylmä ja harkittu tunnelma ei tarjoa hahmoille pakopaikkoja vaan niiden kautta juuri se koko näytelmän teema puskee päälle.

Kylmä ja laskelmoitu tila tuntuu siltä mihin osa ihmisistä pyrkii. Mielenrauhan kuvitellaan löytyvän siitä mitä naapurillakin on. Auto, asunto, design-esineet. Hetken ajattelin, että näytelmä tulee ahdistamaan lujaa, mutta sen oivaltava huumori piti kaiken tasapainossa. Välillä mentiin jopa sketsimäiseen tilannekomiikkaan, mutta sinne farssin puolelle ei onneksi edes varvasta kastettu.

Eero Ritala, Lotta Kaihua, Tommi Korpela ja Laura Rämä kuva: Pate Pesonius

Väliajan jälkeen löydämme naisen Yhdysvalloista taiteilijaresidenssistä ja ulkopuolisesti kaikki näyttää jotenkin rennommalta. Itsetietoisuus ja neuroottisuus eivät kuinkaan ole jääneet Suomeen ja naisen on selkeästi hankala löytää paikkaansa uudessa ympäristössä. Taloudellisen pääoman tutkiskelu on muuttunut kulttuurillisen ja sosiaalisen pääoman tutkimiseksi. Lavastusta hallitsee nyt lavan etuosaan huolettoman oloisesti katettu pöytä, jonka ääressä nainen ja muut residenssin taiteilijat istuvat.

Ritala on lähes hallinnut näytelmää tämän erinomaiselle tulkinnallaan hahmosta, joka ehkä peilailee Sarkolaa itseään. Tämä on toiminut sekä osana tarinaa että sen sisäisenä äänenä, joka tuntuu välillä puhuvan suoraan yleisölle.

Muu kasti on saumattomasti liikkunut roolista rooliin ja nyt residenssin pitkän pöydän ääressä nämä pääsevät irrottelemaan. Lotta Kaihua, Tommi Korpela ja Laura Rämä ottavat vahvat taiteilijapersoonat omakseen tavalla, joka kannattaa käydä itse katsomassa. Tämä on jotain mistä en halua paljastaa mitään etukäteen.

Yhdysvalloissa nainen pääsee peilaamaan tuntojaan ja suomessa syntyneitä käsityksiä laajemmassa viitekehyksessä. Yleisö laitetaan pohtimaan omaa paikkaansa yhteiskunnassa ja itsekin joudun miettimään kuulunko johonkin kulttuurilliseen luokkaan ja jos niin mihin. Tämä on jollain tapaa epämiellyttävää miettiä. Näytelmä kysyy mikä siitä tekee epämiellyttävää, mutta ei onneksi anna liian selkeitä vastauksia. Ehkä siksi, että niitä ei ole.

Eero Ritala (keskellä), Laura Rämä (ylh.), Lotta Kaihua (oik.) ja Tommi Korpela (selin) kuva: Pate Pesonius

Lisätietoa esitysajoista ja näytelmästä löydät Q-teatterin sivuilta täällä. Pääomani on niitä esityksiä, joita suosittelen käymään katsomassa vaikka näkisit vain yhden näytelmän pääkaupunkiseudulla tänä vuonna. Tämä on sitä ihan helvetin hyvää teatteria, joka on taiteellisesti korkeatasoista, viihdyttävää ja oikeasti sanoo jotain yhteiskunnasta. Sarkola on kirjoittanut myös samannimisen kirjan, johon odotan pääsevänin tutustumaan pian.














teksti: Milja Sarkola
dramaturgia ja ohjaus: Milja Sarkola ja Katariina Numminen
rooleissa: Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Eero Ritala ja Laura Rämä
lavastus: Kaisa Rasila
valosuunnittelu: Heikki Paasonen
pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen
äänisuunnittelu: Eero Nieminen







*mainoslinkki

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti