 |
| Keski-ikäiset mutanttininjakilpikonnat. Kuva: Jussi Virkkumaa |
Keski-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on jo ihan sen nimen tuoman alkuastelman myötä kiinnostava. Ensinnäkin täytyy sanoa, että nimi ei ole koodi jollekin täysin abstraktille taide-elämykselle vaan lavalle tosiaan astuvat mutanttininjakilpikonnat Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo.
TEHDAS Teatteri löytyy Aurajoen varrelta ja sisään kävellään suuren sisäpihan kautta, joka itsessään on vaikuttava näky. Vuonna 2000 perustettu teatteri on profiloitunut kokeellisten teosten esittämiseen ja teatterijohtaja Venla Luoma sanoikin kilppareiden ensi-illan jälkeen, että TEHDAS Teatteri halusi esittää näytelmän jo sen takia, että kukaan muu ei välttämättä sitä olisi tehnyt.
Keski-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on näytelmä, joka pureutuu tiukasti tiettyyn aikakauteen. Kaikki lavalla ovat minun ikäluokkaani, soittavat minun nuoruuteni musiikkia ja puhuvat minun kulttuuristani. Näytelmä kiteytetään mainiosti sen esittelyssä:
"Esitys surffaa viemäriaalloilla ysärimuistoja muistuttavien unien ja mutageenimönjässä liukastelevan leikin logiikalla. Sen käänteissä kohtaavat naivistisen ylväs ninjaromantiikka, tilannetajuton sitcom ja musiikkiteatteri, joka sinkoilee heittotähtien lailla grungesta konsolipelisävelmiin, meditaatiosta moshpitiin."
Käsiohjelmasta löytyy myös lause "It's turtles all the way down". Sillä viitataan vanhaan myyttiin maailmankilpikonnasta, joka kannattelee maailmankaikkeutta kilpensä päällä. Kilpikonnan alta löytyy aina suurempi kilpikonna kannattelamassa sitä. Kilpikonnia alas asti siis.
Samalla tavalla kulttuuri rakentaa itseään vanhan päälle. Kevin Eastman ja Peter Laird piirsivät ensimmäisen Teenage Mutant Ninja Turtles -sarjakuvansa Marvelista innostuneina ja Marvelissa taas lainailtiin lukemattomista muista kulttuurin lähteistä ja niin edelleen. Kulttuuri on kilpikonnia alas asti ja se lanka, joka kaikkea yhdistää tunteen tasolla on nostalgia. Tuota lankaa näytelmässä punotaan ahkerasti.
Ysäri on jäänyt taakse ja kilpikonna keski-ikäisten miesten sisällä jää yhä useammin vain selälleen epätoivoisena heiluttelemaan raajojaan. "Oispa mönjää" lausutaan usein ja onneksi sitä vielä vähän löytyykin. Ilman sitä ei mutantteja synny. Nyt mutantit ovat nykyhetken ja muistojen luoma välimuoto, jotka taistelevat muovisia vihollisia vastaan siivousvälineistä kyhättyine ninjavarusteineen.
 |
| Kuva: Jussi Virkkumaa |
Esitys ei rakennu perinteisen narratiivin varaan. Jokainen kohtaus jättää katsojalle kysymyksiä, mutta lopulta kokonaisuudessa tuntuu olevan jonkinlainen logiikka. Musiikki nousee tärkeäksi elementiksi ja Nirvanan, Alice in Chainsin, Sepulturan ja muiden ysäritunnelmien kautta näytelmä toteuttaa nuoruuteni ääniraitaa yllättävän tarkasti.
Nintendon ja Terminatorin äänet ovat jossain selkärangassa ja varmasti myös monella muulla katsomossa. Elimme kuitenkin nuoruuttamme ajalla kun kulttuuri oli yhteistä. Oli laman varjostama todellisuus ja sitten kulttuuri, joka lopulta syötettiin hyvin rajallisesta määrästä lähteitä. Nyt todellinen maailma ja kulttuuri sekoittuvat. Kulttuurin kuluttaminen on usein samalla sen tuottamista ja vapaus valita on vanhoille kilppareille hämmentävää.
 |
| Kuva: Jussi Virkkumaa |
Se alkuperäinen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat edustaa sekä itsenäistä että kaupallista kulttuuria. Vaikka kilpparit ovat ehkä nyt maailmanlaajuinen ilmiö, niin alunperin sarjakuvaa painettiin omakustenteena vain muutama tuhat kopiota. Jopa ysärin alun TMNT-elokuva oli ihan vain indie-elokuva. Vaikkakin aikanaan kaikkien aikojen tuottoisin sellainen. Siksi on hieno nähdä kilppareiden ikäänkuin palaavan juurillensa viemäriin omaehtoisen teatterin keinoin.
Kilppareita esittävät Jukka Kittilän ohjauksessa Arttu Aarnio, Harri Ahola, Thomas Dellinger ja Akseli Hannula. Vaikka ikä alkaa painaa sisäisiä kilpikonnia, niin työryhmässä on selkeästi paljon energiaa. Tämä näkyy erityisesti musiikkikohtauksissa, joissa paistaa ihan oikea taito kaiken sen hauskanpidon läpi.
Näytelmä ottaa paljon irti nostalgiasta, mutta ei syyllisty liikaa asetelmaan, jossa ennen olisi kaikki ollut paremmin ja nykyään ollaan vain vanhoja ja väsyneitä. Keski-ikäinen ninja joutuu nyt toteamaan, että tällä on kompleksinen suhde väkivaltaviihteeseen" ja pohtimaan onko viemäriin enää takaisin menemistä.
Koko näytelmän olemme jossain New Yorkilaisen viemärin ja kaveriporukan kellarin yhdistelmässä. Nostalgia ja todellisuus vuorottelevat ja esitys päättyy yllättävällä liukumisella yleisöstä sinne todellisuuteen kokijaksi. Siihen liittyy ihan mahtava koira ja akustista musiikkia, mutta tästä en halua spoilata sen enempää.
 |
| Kuva: Jussi Virkkumaa |
Lisätietoa näytelmästä löydät TEHDAS Teatterin sivuilta täällä. Lisää samantyylistä ysärifranchise-teatteria on luvassa ensi vuonna kun Vaasan ylioppilasteatteri esittää Toxic Avenger -musikaalin. Vielä jäämme siis odottelemaan Masters of the Universe salonkinäytelmää joukon jatkoksi.
Konsepti: Työryhmä, Ohjaus: Jukka Kittilä, Esitysdramaturgia: Kittilä ja työryhmä, Esiintyjät: Arttu Aarnio, Harri Ahola, Thomas Dellinger ja Akseli Hannula, Valosuunnittelu: Jarkko Forsman, Äänisuunnittelu ja musiikki: Arttu Aarnio, Lavastus, puvustus, aseistus: työryhmä Tuotantoassistentti: Eeva Siivonen, Grafiikka: Tomi Tuominen, Valokuvat ja traileri: Jussi Virkkumaa
Adlibriksestä vinkkinä:
Cowabunga!
*mainoslinkki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti