Valuvika - Soili Pohjalainen



Valuvika on romaani kahden sukupolven välisestä tavasta katsoa maailmaa. Se kertoo perheestä, päätöksistä ja kaikesta tosi arkisesta, mutta juurikin siksi tärkeästä.

Soili Pohjalainen on freelance-toimittaja ja sanataiteilija, jonka esikoisromaani Käyttövehkeitä sai Kalevi Jäntin palkinnon. Tämän tyyli on sellainen välittömän pureva. Maailmaa tarkkaillaan näennäisen välinpitämättömästi, mutta rivien välistä voi lukea kärkästäkin kommentointia.

Arttu-vaarin kohdalla kärkkäyttä ei kuitenkaan tarvitse lukea rivien välistä. Kirjassa espoolainen Maria matkustaa äitinsä pyynnöstä Pohjois-Karjalaan vaariaan katsomaan, tämän kun on kuultu jo vierailleen paikallisessa pankissa pelkät kalsarit jaloissaan.

Soili Pohjalainen. Kuva: Atena.fi

Lähtö Espoosta sattuu myös tulemaan Marialle otolliseen aikaan. Avioliitossa on ongelmia ja autossa alkanut riita tämän miehen, Jarkon, kanssa etenee siihen pisteeseen, että Maria jättää tämän parkkipaikalle ja kaasuttaa kohti Kehä III:stä itään päin.

"Porvoon moottoritiellä käännän radion kovemmalle, kun kuulen siellä Apulannan. Sen biisin, joka on kirjoitettu minusta. Tyypistä, jolla on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa. Hakkaan rattia ja heilutan päätäni siinä määrin, että alkaa hävettää."

Perillä Mariaa odottaa nyykähtänyt talo, joka on täynnä pientä roinaa. Pöydällä on tyhjä Koskenkorvapullo ja Valittujen Palojen c-kasetti. Arttu itse oli sellaisessa kunnossa, että Marian teki ensin mieli soittaa ambulanssi paikalle.

Arttu on jääräpäinen ja antaa usein Marialle syyn olla raivoissaan. Toisaalta niin antavat äiti ja Jarkko ja oikeastaan koko maailma. Artun ja Marian välistä kamppailua on kuitenkin ilo lukea. Se on todellista ja välillä siis raastavaa, mutta toisaalta todella hauskaa ja tunnistettavaa.
"Hengitän kerran oikein syvään kaikessa rauhassa. Se auttoi Anna-mummon hautajaisissakin, kun en meinannut saada itkemiseltä luettua värssyä. Päästän ilman ulos nenän kautta. Pistän katseeni Artun ohimoon. Sanon vain mielessäni, en ääneen. Saatanan fossiilinuija."

Kirja on hieno kertomus jatkumosta. Siitä miten jokainen sukupolvi voi olla erilainen kokemusmaailmaltaan ja samanlainen perusluonteeltaan. Se samanlaisuus vain näyttäytyy ihmisille itselleen heikosti kun olemme tuomittuja elämään niin erilaisia vaiheita elämässä.

Vanhempien virheitä ei haluta toistaa, mutta ei myöskään ole niin pitkää aikaa olemassa, että pystyisi objektiivisesti harkitsemaan mitä ne virheet oikeasti ovat. Opetuksena kirjassa voisi olla, että ehkä niitä virheitä ei kannata odottaa oppivansa jostain menneestä vaan osata myös katsoa tarkasti juuri sitä senhetkistä itseään.

"– Jos musta tulee joskus äiti, mä todella toivon ja rukoilen, ettei musta tuu samanlaista äitiä ku se. Eikä tietenkään tuliskaan, kun musta tulis jollain muulla tavalla paska mutsi. Mä epäonnistuisin jollain omalla ainutlaatuisella tavallani. Se on väistämätöntä ja surullista, sanon. – Mulla on tosi isoja ongelmia äitisuhteessa. Mä tiiän. Voi vaan arvailla, miten ne ongelmat heijastuisi mun ja mun lapsen väliseen suhteeseen, lisään vielä.
 – Juttus on niinku veteen paskantais, Arttu sanoo."










Soili Pohjalainen, 2019, Valuvika, Atena






*mainoslinkki