Kerrostalo - Hanna-Riikka Kuisma
Kerrostalo on dystooppinen, mukavan luokkatietoinen ja nykyaikaa heijasteleva teos, joka sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, vaikka ei ehkä kuitenkaan niin kauas. Romaani toimii hyvänä scifinä, mutta on lopulta ihan kaikille sopivaa draamaa, jonka lukemisesta voi nauttia sen monisävyisten hahmojen kautta.
Hanna-Riikka Kuisma on porilainen kirjailija, jolta on ilmestynyt aiemmin jo neljä romaania. Kerrostalon myötä Kuisma on tällä hetkellä Finlandia-ehdokkaana. Eikä suotta.
Kerrostalo antaa äänen usealle hahmolle, jotka kaikki yrittävät ottaa paikkaansa muuttuneessa yhteiskunnassa. Raadollisen maailman näyttämönä toimii kerrostalo-kompleksi kuin J. G. Ballardin High-Risessa. Molempia kirjoja yhdistää myös painostava tunne, että kertomus tulee ottamaan käännöksen jonnekin pimeään suuntaan. Saat kuitenkin itse lukea, että käykö niin.
Maailma on edelleen tuttu. Valtioiden rajat ovat paikoillaan ja joillekin ihmisille pakonomaisemmin tärkeitä kuin toisille. Kuisma tuo esiin niitä rasistisia ääniä, joita kerrostalo ja meidänkin yhteiskuntamme pitää sisällään. Väkivaltaiset ja itsekkäät ajatukset eivät tunnu kaukaiselta tulevaisuudelta ja niiden aiheuttamat sairaat fantasiat tuodaan esiin moralisoimatta. Vaikka tuomitseminen jätetäänkin lukijalle helpoksi.
"Siinä sivussa ehtii tehdä pientä kansalaistoimintaa. Esimerkiksi laittaa postiluukusta infolehtisen rotujen sekoittumisen haitallisuudesta sille nuorelle suvakkinaiselle, jonka viemärin hän avasi mustan miehen makaillessa sohvalla ilman paitaa. Turkkilaisen poikaystävän takia päänsä peittämään alkanutta naista hän muistaa lehtisellä islamisaatiosta. Naapurin transvestiitille menee homosaatiolehtinen samalla vaivalla. Hän jakaa kulkureitillään sattumanvaraisesti vielä muutamia lehtisiä, jotka käsittelevät maahanmuuttajien rikostilastoja, pariin osoitteeseen riittää vain go home!"
Kerrostalo paikkana antaa tarinalle rajat. Se on pienoisyhteiskunta, johon Kuisma on voinut rakentaa erilaisia tasoja kuin jättimäiseen nukkekotiin. Luokkajaon voi asettaa vaikka kerroksittain ja ihmismieli on pakattu asuntoihin. Toiveikas usko tulevaisuuteen on jo nykyajassa se symbolinen muisto, jonka noihin olemassaoleviin betonilähiöihin on helppo asettaa.
"Hän miettii, mahtaako kovin moni enää muistaa, että hän oli koko talon ensimmäisiä asukkaita. Seurasi jo perustusten valamista, tarkkaili vapaapäivinä sulhasensa Eskon kanssa rakennusprosessia. He tekivät pyöräretkiä työmaalle, söivät eväitä ja katselivat kuinka massiivisia betonielementtejä nostettiin paikoilleen. Nosturien ja työmiesten liikkeet olivat rauhoittavia. Toivat samanlaista järjestystä mieleen kuin työ toi elämään. Loivat usko tulevaisuuteen. Heidän oli tarkoitus vanheta täällä yhdessä, Terttu ajattelee tähyillessään aidan takaa yläkerrosten ikkunoita."
 |
| Hanna-Riikka Kuisma. Kuva: Sami Kokko |
Lopulta kuitenkin ne ihmisten omat pienet tarinat ja päänsisäinen maailma vetävät kirjassa eniten puoleensa. Kerrostalon ympäristö on venyttänyt ja kutistanut hahmoja joissain tapauksissa äärimmilleen ja yhteisen ympäristön kautta näitä voi lukea kuin hahmoja näyttämöllä. Miehet joutuvat olemaan tosi miehiä ja köyhät toimimaan kuin näiden kuuluu toimia. Narkomaanien ja alkoholistien elämää kuvataan myötätuntoisesti, mutta säästelemättä.
"Herättyään hän hamuaa povitaskua ennen silmien avaamista, kokeilee läpi muut taskut ja taputtelee sitten patjaa vieressään, kunnes löytää pullon. Sydän tykyttää ja hiki puskee ohimoista. Mieli ehti käydä pakokauhun laitamilla, hipaista vapaan pudotuksen pelkoa; mitä olisi ollut tipahtaa tähän, tärinään, kramppeihin, kuolemaan. Ei tänään."
Ihmisten mittaisten tarinoiden takana väijyy kuitenkin viihdyttävä, väkivaltainen ja salaliittoja tulviva trilleri. Kun ihmisiä asetetaan toimimaan tiiviissä yhteisöissä, niin jonkin tahon on ollut tapana pyrkiä kontrolloimaan massoja. Romaani etenee nopeasti ja antaa sellaisen hyvän lukutuoli-löhöämis -kokemuksen, missä ei kuitenkaan tarvitse täysin nollata omaa ajattelua.
Kerrostalo on selkeän yhteiskunnallinen teos, mutta samalla hyvin tarinavetoinen. Asioita ei maalailla raskaasti vaan teemat avautuvat toiminnassa ja dialogissa. Syviä hahmoja on kovin dialogivetoisessa romaanissa joskus hankala luoda, mutta nyt kaikki on hyvin luontevaa. Kuisma onnistuu leikittelemään valmiilla stereotyypeillä, joita tietyistä ihmisryhmistä on olemassa ja luomaan niiden pohjalle yllätyksiä.
Hanna-Riikka Kuisma, 2019, Kerrostalo, Otava
Lisää kirjajuttuja: