 |
| Jari Virman. Kuva: Mitro Härkönen |
Tie Konyaan on hieman erilainen teatteriesitys. Tulet hämärään saliin ja paikallasi sinua odottaa isot kuulokkeet, jotka sulkevat ulkomaailman lähes kokonaan pois. Esityksen alkaessa pääsi sisälle syntyy aivan oma pieni universuminsa, jonka kanssa pimeällä lavalla liikkuva hahmo tuntuu olevan yhtä.
Jari Virman vaelsi Turkin maaseudulla 670 kilometria Istanbulista Konyaan. Matkaan innosti dervišširunoilija Rumin runo, joka veti Virmania puoleensa. Tämän vaelluksen pohjalta syntyi Kansallisteatterin Willensaunassa nähtävä ja kuultava teos.
 |
| Jari Virman. Kuva: Jari Virman |
Äänileikkeet Virmanin matkan ajalta muodostavat pohjan päänsisäiselle maisemalle. Arkisiin ääniin sekoittuu Rumin runoutta, laulua ja erilaisia paikallisia ääniä. Teos alkaa ja loppuu lentokoneeseen. Kyse on matkasta. Vain käymisestä jossain.
Tämä jotain on tosiaan paikka, Konya, mutta myös jotain mitä kutsutaan pyhäksi. Tämä pyhän ja arkisen välitila on nähdäkseni hyvin kantava teema esityksessä ja henkilökohtaisesti minun on siksi vaikea päästä sen sisään. Kyseenalaistan välittömästi koko pyhyyden käsitteen. Miksi pitää tehdä näitä erotuksia? Ketä se palvelee?
Pyhä on arkisuuden ylittävää. Jotain isoja tunteita herättävää. Itselleni riittää sen kutsuminen vain tunteeksi. Virman pyrkii tuomaan tätä tunnetta lavalle liikkeen avulla. Tämä pyörii ympyrää, mutta toisin kuin ekstaattisesti pyörivät derviššit, tämä liike on lähes hypnoottisen hidasta.
 |
| Jari Virman. Kuva: Mitro Härkönen |
Liikkeen ja äänen yhteinen kudos on meditatiivista ja katsojana tuntuu vaipuvan johonkin hyvin toisenlaiseen olotilaan. Kun esitys puolivälissä palaa arkiseen maailmaan, tuntuu kuin heräisi jostain.
Toinen osa esitystä palauttaa maan pinnalle tuttujen äänien ja tapojen joukkoon. Isot jääpalat sulavat hiljaa astioihin tuoden tunnun sateisesta aamusta ja lavalle tuotu pirttipöytä viimeistelee arjen vaikutelman.
 |
| Jari Virman. Kuva: Mitro Härkönen |
Tässä vaiheessa esitystä varsinainen esitys oikeastaan loppuu. Enää ei kerrota tarinaa vaan käydään aitoa dialogia. Virman keitttää retkikeittimellä teetä ja vaihtuvat vieraat Kristian Smedsistä Tarja Haloseen keskustelevat näytelmästä ja sen teemoista. Näin näytelmä omassa rakenteessaankin rakentaa eron pyhän ja arkisen välille.
Jalal ad-Din Rumi on varmasti monelle tuttu vähintään Facebookissa kiertävistä runonpätkistä. Tämä 1200-luvulla elänyt runoilija ja mystikko perusti derviššien liikkeen, jossa tanssin avulla pyritään lähemmäksi Allahia.
Rumin mausoleumi on ollut monelle tärkeä kohde matkustaa ja Virmanin matka kytkeytyy näin laajaan haluun ymmärtää tämän kauan sitten eläneen runoilijan ajatuksia. Rumi edustaa suufilaista suuntausta islamista, jossa uskotaan, että on mahdollista saavuuttaa henkilökohtainen ja suora linkki jumaluuteen. Tämä tapahtuu erilaisten harjoitusten, kuten tanssin, kautta.
On erittäin mielenkiintoista miten tanssiin vahvasti pohjatuvaa liikettä pyritään nyt, satoja vuosia myöhemmin Suomessa kuvata myös tanssin avulla. Tunnen tässä syntyneen eräänlaisen sillan. Vaikken suostu sitä pyhäksi tapahtumaksi kutsumaankaan.
 |
| Jari Virman. Kuva: Mitro Härkönen |
Lisätietoa esityksestä löydät Kansallisteatterin sivuilta täällä ja Ruska Ensemblestä täällä. Esityksiä ei ole montaa, joten kannattaa pitää kiirettä jos tämän haluaa kokea.
Vinkki: lavalla on useita penkkejä jos haluat mahdollisimman lähelle esitystä, mutta kannattaa pitää mielessä, että Willensaunassa on katsomon puolella toisaalta ehkäpä mukavimmat teatteripenkit Helsingissä.
Vaeltaja ja näyttelijäJari VirmanKäsikirjoitus ja konseptiAri-Pekka LahtiOhjaus ja koreografiaPanu VarstalaAudion äänisuunnittelija, ohjaaja ja dramaturgiTiina LuomaValosuunnittelijaTitus TorniainenSäveltäjäTapani RinneVisualisointiTyöryhmäLiikkeen konsultointiSamuli NordbergVisuaalinen konsultointiKatri RenttoTuottajatHinriikka Lindqvist (Ruska Ensemble) ja Pekka Savolainen (Yle Draama)
Käy seuraamassa lukupinoa näissä nuorisolaisten medioissa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti