Anna-Liisa Ahokumpu - Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on Anna-Liisa Ahokummun haikeansävyinen esikoisromaani. Historiasta ja oudoista ilmiöistä kiinnostunut Ahokumpu näki joskus kuvan vanhasta perhoskokoelmasta ja siitä lähti lähti kehkeytymään romaani.

Perhostutkija Max Halman äiti kuolee. Tästä lähtee Maxin tutkimusmatka menneisyyteen ja perheen salaisuuksiin. Kuka oli Maxin isä ja mistä tämän voisi löytää? Onko tämä edes enää elossa. Kuva miehestä Luftwaffen univormussa on ensimmäinen vihje. Kuka on Erik Stanislaus?

Anna-Liisa Ahokumpu (vas.) esittelee kirjaansa

Kirjassa vaihtuu tekstilaji jokaisen luvun, tai oikeastaan sinfonian, mukana. Kontrasti jämäkän ja byrokraattisenkin tekstin ja lähes runollisen kuvailun välillä teki kirjasta moniulotteisen kokemuksen. Se on osin tiukkaa tutkimusta Maxin menneeseen ja osin tämän vapaana virtaavia pohdintoja, toiveita ja pelkoja. Esimerkiksi seuraava katkelma on todella herkullinen kuvailu elävän musiikin kokemisesta.

"Stanislaus liitti säveleen seuraavan ja taas seuraavan, kevyemmin kuin olin odottanut. Korkeammalta. Sormet hypähtelivät koskettimistolla, yksittäiset sävelet muuttuivat virraksi, joka kulki valmista uomaa pitkin yhä uudelleen ja uudelleen kohti matalia sävyjä ennen kuin karkasi takaisin ylös, aina vain ylemmäksi. Matala sointukulku oli piilossa vasemman käden takana, viiden sormen luomassa häkissä, Stanislaus ei päästänyt sitä pakoon, mutta soitti sen esiin karkean ja kepeän väliin jääviin rakoihin."

Välillä taas teksti oli tarkkaa päiväkirjamerkintää ja välillä Oulun maakunta-arkiston selontekoja. Kokonaisuus paljastui lukijalle tutkimustyönä, jota Max teki kunnon luonnontieteilijän elkein. Eräs mielenkiintoisimmista asioista kirjassa olikin harvinainen perhonen, jonka Max löysi äitinsä jäämistöstä. Perhoseen liittyvä tutkimus nivoutui taitavasti tutkimukseen Maxin perheen historian selvittämiseen.

Menneisyys on hankala tutkittava ja tarina muistuttaa miten tulokset voivat vaikuttaa nykyisyyteenkin. Maxin tuntui etsivän itseään nykyisyydestä, mutta en oikeastaan tiedä miksi. Ehkä se on vain jokin yleisinhimillinen motiivi. Kirja olisi voinut olla huomattavasti pitempi, mutta toisaalta pidän suuresti miten Ahokumpu on rakentanut tarinan vain kaikista oleellisimmista tekijöistä. Juuri se luo tarinaan sen haurauden, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa murene.

Anna-Liisa Ahokumpu, 2018, Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, Gummerus, ennakkokappale

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä