Ragnar Kjartansson on tehnyt jotain, mikä tuntuu vetoavan ihmisiin syvästi. The Guardian nimesi The Visitorsin 2000-luvun tähän mennessä parhaaksi taideteokseksi ja en ole voinut välttyä kuulemasta siitä keskusteluissa, joten kävin katsomassa onko se oikeasti niin vaikuttava.
Kävelin Kiasman ylimpään kerrokseen, jonka hämärästä kuului laulua. Ensin näin muutaman ison valkokankaan, joissa näkyivät itse laulajat. Nämä käyskentelivät suuressa kartanossa ja liikkuivat pian jonossa ulkotilaan, joka näkyi huoneen perimmäisessä kankaassa. Mutta nyt siis kuvailen jo videoteoksen loppua, johon satuin astumaan.
Kävellessäni syvemmälle tilaan, huomasin kankaita olevan yhteensä yhdeksän. Nyt niiden kuva käytiin sammuttamassa yksitellen kartanon sisältä. Jäin odottamaan teoksen alkamista uudelleen ja yllätyin, kun tajusin sen kestäneen yli tunnin, ja että viivyin siis yli kaksi tuntia tämän yhden kappaleen parissa aivan huomaamattani.
Istuin alas ja odotin kunnes kartano heräsi jälleen henkiin. Kamerat laitettiin päälle ja äskeiset muusikot ottivat hiljalleen paikkansa, virittivät soittimiaan ja antoivat toisilleen ohjeita kuulokemikrofonien kautta.
Jokainen muusikko valtaa yhden huoneen ja samalla yhden valkokankaan ja näin teos on aina erilainen riippuen siitä mistä positiosta päätät katsoa sen. Menemälle lähemmäksi videoita, voi myös kuulla tietyn soittimen muita paremmin.
Kaikkia kankaita on mahdotonta nähdä samaan aikaan ja näin viedään mahdollisuus "täydellisen" kokemuksen illuusioon. Pakotetaan heti kokemaan hetki ihan vain hetkenä.
Historiaa huokuva Rokebyn kartano sijaitsee lähellä New Yorkia ja sen asukkaita ja talonväen ystäviä näkyy osallistumassa musisointiin kuistilla kun islantilaiset vieraat näyttävät olevan kuin kotonaan. Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota vanhaan mieheen etualalla, jonka instrumenttina toimii antiikkiselta näyttävä kanuuna.
Ragnar ystävineen olivat kartanon vieraina viikon ajan ja harjoittelivat videota varten. Tuloksena on harmoninen ja taidokas kappale musiikin ja performanssin kudosta, joka tosiaankin oli juurin niin vaikuttava kuin sen ympärillä väreilleet huhut lupailivat.
The Visitors on lähes ällön sentimentaalinen teos. Se vaatii katsojalta jonkin verran heittäytymistä kokemaan tunteita puhtaan älyllisyyden ulkopuolella. Kuvailin jollekin teoksen näkemisen jälkeen, että tunsin itseni kovin helpoksi sen jälkeen.
Annoin teoksen vaikuttaa niin perustunteisiin, niin kyseenalaistamatta, että en välittänyt kuinka alleviivattu sen sanoma on. Antautumisessa taiteen ääressä on jotain vapauttavaa. Teoksen muodolla, autenttisuudella tai taiteilijan statuksella ei ole enää väliä, vaan katsoja voi ottaa hetken aikaa maailman sellaisenaan. Tälläisen antautumisen olen yleensä varannut taiteen sijasta viihteelle, koska siinä panokset ovat henkilökohtaisen siteen suhteen pienemmät.
The Visitors on kuitenkin myös viihdettä. Se on kuin pitkä ja monimutkainen musiikkivideo, joka vain kestää ja kestää. Juuri sen näennäisessä viihteellisyydessä piileekin osa sen kauneutta. Olemme tottuneet tietynlaiseen populaarikulttuurin kuvastoon ja teoksessa käytetään hyväksi kulttuurisesti opittuja painekohtia tunteissamme.
Kappale perustuu Ragnarin entisen vaimon Ásdís Sif Gunnarsdóttirin runoon Feminine Ways ja musiikin on tehnyt taiteilija ja muusikko Davíð Þór Jónsson.
"Once again, I fall into my feminine ways" toistuu teoksen aikana niin monta kertaa, että siitä muodostuu eräänlainen mantra. Kiasman yläkerta on täynnä ihmisiä ja on selvää, että meitä kutsutaan massahurmokseen. Siihen on yllättävän helppo lähteä mukaan ja salissa viipyilee tietynlainen yhteenkuuluvuuden tunne. En ole usein esimerkiksi kuullut aplodeja videoteoksen lopuksi.
Kappale muistuttaa jo pituudeltaan klassisen musiikin teosta. Ensivaikutelmalta hyvin yksinkertainen kappale nousee ja laskee ja yleisölle annetaan paljon aikaa tuntea nuo siirtymät. Sanoituksissa liikutaan hyvin yksityisistä hyvin suuriin teemoihin. Ensin lauletaan omasta sisäisestä maailmasta ja seuraavassa hetkessä tähdet ympärillämme räjähtävät.
Ragnar kuvailee, että tämä halusi luoda teoksen, jossa tämän kanssaan keski-ikäistyvät ystävät viettävät vielä viimeisiä nuoruuden hetkiä. Upeasti kulunut kartano, sentimentaalinen musiikki, ystävien välitön tunnelma ja yleisön kanssa haltioituminen tekevät tuosta tallennetusta hetkestä jotain ainutlaatuista. Suosittelen varaamaan tähän aikaa. Takaan, että sen ajan voi pitää hetkenä meditaatiolle. Suosittelen, suosittelen.
Lisätietoa teoksesta löytyy Kiasman sivuilta täällä. Muistuttelen myös nuorisolaisia, että museoihin Helsingissä on tosiaan alle 18-vuotiaille vapaa pääsy. Myös ulkopuolelle hyvin näkyvä Scandinavian Pain on Ragnar Kjartanssonin teos.
Tämän inspiroimia kirjavinkkejä:*
*mainoslinkki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti