torstai 7. marraskuuta 2019

Mieliala – Helsinki 1939–1945



Kuullessani ensimmäistä kertaa Mieliala-näyttelystä, ajatukseni oli, että eikö se sota olisi jo hiljalleen käsitelty loppuun, mutta Mieliala pääsi yllättämään. Kyseessä on kirjaimellisesti ennennäkemätön kurkistus tavallisten ihmisten tuntoihin. Siihen inhimilliseen osaan sodasta, joka kiinnosti jo ajan valtaapitäviä.

Mieliala – Helsinki 1939–1945 on HAM Helsingin taidemuseon ja Helsingin kaupunginmuseon ensimmäinen yhteistyö. Sen kuraattorina toimi Anna Kortelainen, jonka näkemys kulttuuriseen historiaamme on poikkeuksellinen. Tämän töihin suosittelen tutustumaan laajemminkin.

Anna Kortelainen esittelee Hakasalmen huvilan näyttelyä

HAM:issa näemme miten ihmisten tunnetilat heijastuvat ajan kuvataiteilijoiden taiteessa. Teokset on ripustettu mielenkiintoisesti kuin juuri pakkausvaiheessa turvaan vietäväksi. Se korostaa teosten esineellistä ja siksi mahdollisesti tuhoutuvaa arvoa. Taidetta varjeltiin sodan aikaan, kuten populaarikulttuurista voi muistaa vaikka The Monuments Men -elokuvasta. Suomessa pakattiin jopa Kolmen sepän patsas ja kuljettiin turvaan odottamaan sodan loppumista.

HAM Helsinki

HAM:issa tarkastellaan myös vuoden 1943 suomalasten naistaiteilijoiden vientinäyttelyä Berliiniin, saksalaisen rintamataiteen näyttelyä Ateneumissa ja Messuhallin sotasaalisnäyttelyä. Kaikki tapahtumia, jotka ovat jätetty hyvin vähälle huomiolle historian muistamisessa.

Eric Vasström: Kaisaniemenkatu, 1944 © Kuva: HAM/Maija Toivanen

Hakasalmen huvilassa taas näemme miten evakuoinnit vaikuttivat mielialaan Helsingissä. Näyttely tuo esille tuntoja, joita on helppo lukea nykyajan uutiskuvasta erilaisista poikkeustiloista kärsivillä alueilla.




Evakkoon mukaan lähteneitä esineitä. Ikkunat on sirpalesuojattu teipillä ajan mukaisesti.

Huvilassa on tarkastelussa sotasairaalat ja kuudenkymmenenviiden päivän pommitusten vaikutus Helsingissä. Eräs mielenkiintoisimmista seikoista on kuitenkin Vuorikadulle toimineen mielialatiedustelun toimiston esittely.

Mielialatiedustelu toteutettiin helsinkiläisten siviilien toimin. Tavalliset ihmiset järjestöistä ja työpaikoilta raportoivat ihmisten tuntoja. Maitokauppiaasi saattoi salaa merkitä ylös ajatuksiasi ja nämä arkistot paljastettiin nyt ensimmäistä kertaa julkisesti.

"Sota voitetaan, mutta kaikki muu menetetään."

Näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös sen kanssa samaa nimeä kantava kirja, johon todella suosittelen tutustumaan. Tammen julkaisema teos on itsenäisesti aikaa hienosti kuvaava teos ja tukee näyttelyitä.


Kirjassa Kortelainen kirjoittaa miten mieliala on nykyään yksilön omaa aluetta, kun sota-aikana se oli hyvässä ja pahassa yhteisöllinen. Yhtenäinen mieliala ei kuitenkaan aina ollut. Vuoden 1939 intiaanikesää seurasi niin sanottu hermosota.

Suomi ei taipunut Neuvostoliiton vaatimuksiin ja oikestolaisen väestönosan tuntemukset voisi tiivistää iskulauseeseen "ei tuumaakaan". Työväenluokan epäluulo porvaristoa kohtaan oli kuitenkin edelleen voimakas, mutta myöskään oikeiston ajatusmaailmaan ei sopinut kuva isänmaallisesta työläisestä.

Kun Helsinki alkoi tyhjentymään syksyn mittaan ja "evakko" yleistyi kuin uudissanana, mielialoista alettiin etsiä toivottomuuden ja pessimismin sävyjä. Muu Suomi tarkkaili mitä Helsingissä tapahtuu kun puistoihin kaivettiin sirpalesuojia, ikkunoita teipattiin ja opeteltiin väestönsuojausta. Näytti kuin eliitti pakenisi uppoavasta laivasta.

Kun marraskuun lopussa sota syttyi, niin mieliala oli fatalistinen. Näyttelyssä on kuva ihmisistä laskeutumassa Esplanadin puiston sirpalesuojaan ja se kuvaa hyytävästi tunnelmia. Tuosta päivästä alkoi se kansakunnan kertomus, jota toistamme vielä tänä päivänäkin aina uudestaan.

Talvisodan ensihälytys Esplanadilla 30.11.1939 kello 9. © SA-kuva

Tiedotusvälineiden ei tarvinnut käyttää voimakasta propagandaa, sillä valtaosa väestöstä antoi jo tukensa puolustutaistelulle ja tärkeämpää olikin saada kuva muihin maihin siviileihin kohdistuvasta pommituksesta. Vihollisesta kuitenkin käytettiin jo halventavia nimityksiä myös sosiaalidemokraattisessa lehdistössä äärioikeiston lisäksi. Yleinen mieliala ohjasi enemmän tiedotusta kuin päinvastoin.

Ihmisten palaillessa kaupunkiin kulttuurin merkitys nousi. Kirjallisuus ja elokuvat nousivat tärkeään asemaan kun etsittiin hetkittäistä pakoa todellisuudesta. Toisaalta pimennetyssä kaupungissa myös naisia kohtaan tehty ahdistelu nousi ongelmaksi ja tämä vaikutti osaltaan mielialaan eikä sopinut jaettuun tarinaan yhteishengestä.

Äiti ja lapsi Kallion pommituksesta selviytyneinä 9.7.1941. © SA-kuva

Välirauha
(termi, jota sensuurista huolimatta käytettiin välillä jo ennen jatkosodan alkamista) toi mukanaan surua, pettymystä ja suuttumusta ja kovat rauhan ehdot järkyttivät. Kun mielialoja oli aiemmin kalastellut Maan Turva -järjestö, niin 1940 uudeksi salaiseksi tarkkailuorganisaatioksi perustettiin Suomen Aselveljien Työjärjestö eli SAT, jonka jäseniä kehotettiin osallistumaan mahdolisimman useaan järjestöön, yhdistykseen ja kahvipöytään. Toukokuun lopussa 1941 koko maassa toimi jo 10 424 solukon jäsentä ja apulaisia.

Mielialoja tarkkailtiin, mutta niihin pyrittiin myös vaikuttamaan. Vasemmiston mielenosoituksiin kehotettiin levittämään torjuvaa suhtautumista ja tuli levittää asukkaille huhuja kuten että ne olisivat "idän" järjestämiä. Erään korttelin päämiehen ohjeistuksessa luki esimerkiksi näin:

""Luotettavien kansalaisten" maitokaupoissa, saunoissa, ravintoloissa, työpaikoissa ja omankin perheensä keskuudessa levittämät huhut ja tyytymättömyydenilmaukset muokkaavat maaperää vihollisemme myrkkykylvölle. Kansalaisvastuunamme on saada ympäristömme tajuamaan, että vaikeuksista huolimatta olemme selvinneet sodan jaloista sittenkin yllättävän hyvin. Onhan meillä vielä jäljellä vapautemme, leipää riittää jne. Optimisti näkee juuston, pessimisti vain reikiä. Kumpi on lähempänä totuutta?"
Hiljalleen otteet kovenivat ja mielialatiedustelu toimi eräänsaisena informaatiosodan välineenä kommunisteja kohtaan. Niin todellisia kuin kuvitteellisiakin. Myös Valpon vaikutus näkyi toiminnassa. Kommunisteiksi epäillyille läheteltiin uhkauskirjeitä ja välillä käytiin jopa henkilökohtaisesti kovistelemassa. Samoin joitain kulttuuritilaisuuksia ja kokouksia estettiin jos niitä epäiltiin kommunistiseksi peitetoiminnaksi.

Lapsen näkemys yöllisestä hälytyksestä vuonna 1944

Jatkosodan alkaessa SAT:n rivit hiipuivat ja nämä saivat joidenkin ihmisten kesken nimen "satiaiset". Valtion Tiedoituslaitos piti toiminnan liikkeessä ja uutta järjestöä kutsuttiin nimellä Vapaus Isänmaa Aseveljeys -organisaatio eli VIA. Nyt kansalaisten mielenmaiseman raportointi sai entistä tärkeämmän roolin.

Vuorikatu 22:n ovessa luki peitenimenä "Uusi kirjeenvaihtoyhdistys" ja siellä mielialaraportteja käytiin läpi. Järjestössä oli ehkä lukuisia jäseniä, mutta kaikki eivät edes tienneet missä olivat todellisuudessa mukana, eikä jäsenten välillä ollut juuri keskinäistä yhteydenpitoa.

Vaikka kotirintaman toiminta oli todella riippuvaista naisten tekemästä työstä, niin VIA koostui lähes yksinomaan miehistä. Kun naisia viimein otettiin mukaan toimintaan, perustettiin ajan hengen mukaisesti erikseen naisverkosto ja näiden tehtävänä oli erityisesti levittää "positiivisia huhuja".

Mielialojen tiedustelu loppui 1944 alkuun mennessä. Salainen järjestö päätettiin painaa unohduksiin ennen sodan päättymistä ja viimein päivää ennen valvontakomission saapumista Helsinkiin VIA:ssa pakattiin asiakirjoja sinkkiarkkuun. Arkku haudataan ja sovitaan, ettei asiasta puhuta kenellekään. Eikä puhuttukaan ennen kuin nyt. Onneksi osa arkistosta oli selvinnyt arkussa läpi vuosien.

Taide-elämä Helsingissä oli sotavuosina yllättävän vilkasta vaikka taiteilijoita oli rintamalla, materiaaleista oli pulaa ja kansainväliset yhteydet olivat poikki.

Helene Schjerfbeck: Kahvilassa, 1940 © Kuva: HAM/Hanna Kukorelli

Tärkeimmät taide-aarteet oli evakuoitu ja julkisia veistoksia suojattiin laudoituksin tai kuljetettiin turvaan. Helsingin Sanomat kuvaili 6.4.1945 veistosten palauttamista:

"Vasta sitten, kun Sepät, Dianat, Kullervot ja Topeliuksen tytöt seisovat tutuilla paikoillaan ja Aleksis Kivi mittailee miettiväisin katsein Rautatientorin hälinää, voi tuntea, että meillä on todella rauha - ja ehkä pian muuallakin."

 Inflaation pelko sota-aikoina yleensä piristää myös taiteen myyntiä ja näin kävi myös Suomessa. Samoin kirjallisuutta painettiin ennätyksellisen paljon ja WSOY:n kirjakulttuuria esitellyt juhlanäyttely pidettiin Taidehallissa 1943. Tämänkaltaiset kirjanäyttelyt olivat tavallaan nykyisten Kirjamessujen edeltäjiä.

Ainoat kansainväliset näyttelyt järjestettiin natsi-Saksan kautta, koska taidekenttä ei voinut olla tuona aikana epäpoliittinen vaan noudatti Suomen virallista ulkopoliittista linjaa. Taidemaailmassa vaikuttivat sodan aikana karelianismin uusi aalto, asevelinäyttelyt Saksasta, itse sotatilanteen heijastuminen taiteeseen ja lopulta välirauhan jälkeen vuoden 1944 - 1945 neuvostonäyttelyt.

Jälkimmäisissä yleisö pääsi viimein näkemään sensuroimattomana natsi-Saksan tekemiä hirveyksiä. Puhtaan propagandan lisäksi esiteltiin Neuvostoliiton poliittista julistetaidetta, joka on taiteellisesti hyvin korkeatasoista. Nämä näyttelyt ovat kuitenkin sivuutettu Taidehallin ja Ateneumin historiankirjoituksissa niiden kiusallisen luonteen vuoksi. Maija Koskinen kirjoittaa Mieliala -kirjassa:

"Poliittisten näyttelyiden unohtamiseen liittyy muistin politiikka. Vaikeita, häpeällisiä ja traumaattisia asioita unohdetaan sekä tietoisesti että tiedostamatta. Hävitty sota, menetetty Karjala ja yhteistyö natsi-Saksan kanssa olivat asioita, joita oli vaikea sovittaa Suur-Suomea havitelleen Suomen sotapropagandan luomaan kuvaan kunniakkaasti itseään puolustaneesta kansakunnasta. Sodan jälkeisinä vaaran vuosina suhteista natsi-Saksaan ei ollut viisasta puhua eikä niitä kannattanut muistella. Neuvostonäyttelyiden esittäminen koettiin puolestaan nöyryyttävänä, ja niihin liitynyt pakottava elementti oli taidekentällä vierasta. Rähmälläänolo Neuvostoliiton edessä on Suomessa yhä avoin haava ja kansallinen trauma, jota ei ole käsitelty suomalaisella taidekentälläkään."
Laudoilla ja öljykankaalla sirpalesuojattu Kolmen sepän patsas maaliskuussa 1940. © SA-kuva

Näyttely tuo uuden näkökulman
historiaamme, mutta myös suuremman ymmärryksen mielialojen vaikutuksesta poikkeustilanteissa. Informaatiovaikutus ei ole hiipunut vaan nimeomaan kasvanut nykyaikaan tultaessa.

Kokonainen sukupolvi asetti itsensä kertomukseen, jonka puitteet sota-aika asetti. Samalla tavalla yhdistämme nykyään itsemme suuriin tapahtumiin ympärillämme ja luomme yhteistä mielialaa ja yhteistä kertomusta. Emme kuitenkaan ole immuuneja yritykselle vaikuttaa tuohon narratiiviin eri tahojen toimesta. Kortelainen kirjoittaa:

"Monesta mielialatiedustelun ja -vaikuttamisen lajista voi edelleen kysyä: tuntuuko tutulta? Epäluulon ja luottamuksen välinen taistelu, kansan jakautuminen kahtia tai linnoittautuminen erilaisiin kupliin, poliittinen mielipidevaikuttaminen, trollaus ja käyttäjätietojen kalastelu sosiaalisessa mediassa, siviilitiedustelu: onko mikään perimmiltään muuttunut? Olemmeko sota-ajan siviilien lailla osallisia hermosodassa, informaatiosodassa, henkien taistelussa?"

Lisätietoa näyttelystä löydät HAM Helsingin sivuilta täällä.  Kirjaa löytyy myytävänä näyttelyn yhteydessä ja siitä löydät lisätietoa täällä. HAM Helsinkin ja Hakasalmen huvila sijaitsevat lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan ja suosittelen kokemaan molemmat näyttelyt ydellä kertaa jos vain mahdollista.

Mieliala -kirjan tekijöitä



Anna Kortelainen, Hanne Selkokari, Maija Koskinen, Marika Honkaniemi, Tuomas Tepora, 2019, Mieliala – Helsinki 1939-1945, Tammi, arvostelukappale


Käy klikkaamassa seuraa:






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.