sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Karamazovin veljekset - Kansallisteatteri


Seela Sella ja Hannu-Pekka Björkman. Kuva: Tommi Mattila

Karamazovin veljekset jatkaa Kansallisteatterin venäläisten klassikoiden riemumarssia, jossa vanhoista teksteistä pyyhitään pölyjä huolella. Hyvin erilaisista tekijäryhmistä huolimatta näissä on tietynlainen "Kansallisteatterin leima" kuten esimerkiksi Kolme sisarta -näytelmässä saattoi aistia. Kun siis tällä kertaa sali taas hiljeni ja tumma hahmo ilmestyi lavalle, olin jo innoissani siitä mitä onkaan luvassa.

Karamazovin veljekset on kirjana vaikea ja raskas. Dostojevski käsittelee isoja kysymyksiä, mutta ei avaa niitä lukijalle helposti. Näytelmä raottaa hieman kirjan luomaa verhoa, mutta ei tarjoa vastauksia vaan esittää kysymyksiä. Onko kuolemattomuutta olemassa? Jos jumalaa ei ole, niin voiko minkäänlaista objektiivista moraaliakaan olla olemassa?

Kysymys, joka yleisöltä kysytään suoraan on: mihin sinä uskot? Niin suoraan, että siinä jopa rikottiin se neljäs seinä ja ihan oikeasti kysyttiin meiltä. Vaikka kysymyksen myötä havahduin ulos näytelmästä, niin pidin sitä sopivana. Näytelmän todellinen voima tuntuu kumpuavan siitä miten yksilö itse reagoi sen esittämiin kysymyksiin. Se mihin sinä uskot on oleellinen sen suhteen miten otat näytelmän vastaan ja pidän sen kysymistä älykkäänä ratkaisuna.

Kuva: Tommi Mattila

Näytelmän juoni liikkuu veljesten ja tämän isän ympärillä. Hahmot edustuvat erilaisia ihmisyyden alueita ja tapahtumat rakentuvat näiden varaan.

"Kolme isänsä hylkäämää veljestä rakentaa elämäänsä eri perustuksille: nuorin Aljoša uskon, keskimmäinen Ivan järjen ja vanhin Dmitri eroksen varaan. Riita perinnöstä kerää veljet ensimmäistä kertaa yhteen, ja asiat ajautuvat raakaan isänmurhaan. Kysymys syyllisestä on kuitenkin luultua kuohuvampi…"

Lavalla pyörii useita näyttelijöitä ja näihin kiinnittyy katsojan huomio kuin vuorotellen. Osa näyttelijöistä toimii hetkittäin kertojina, jotka lukevat Dostojevskin kirjasta. Lavan reunassa on outo, pahaenteisen oloinen, itsetehty soitin joka muistuttaa hieman harppua, mutta tuottaa ääniä erilaisten sähköisten vempeleiden avulla. Tämä kiinnitti huomioni useassa kohtaa ja on mielestäni hienoimpia lavastuselementtejä, joita olen nähnyt pitkään aikaan.

Maruska Verona, Dana Tenkorang. Kuva: Tommi Mattila

Karamazovien isää esittävä Hannu-Pekka Björkman on mielestäni tietynlaiden inhottavuuden mestari. Tässä näytelmässä tämä on pahimmillaan, eli parhaimmillaan. Hahmo itse ilmoittaa olevansa rietas ja epämiellyttävä ja Björkman pistää parastaan heijastaakseen tätä. Tehtävä kuulostaa helpolta, mutta tämä onnistuu tekemään sen niin sympaattisesti ja taidolla, että Björkmanin luoma hahmo ei olekaan aivan niin yksioikoinen kuin voisi ensin kuvitella.

Koko ryhmä lavalla toimi hienosti yhteen ja haluaisin jotenkin kuvailla näiden suorituksia (siis lavallahan oli esim. Seela Sella!), mutta tässä kohtaa suosittelen kokemaan esityksen itse. Jokainen onnistui tuomaan lavalle jotain aivan omaa. Esimerkiksi Miro Lopperin voisin nostaa esiin Ivanin roolissa. Tämän vahvan fyysinen ja hieman komediallinenkin tyyli tuli tutuksi jo Julia & Romeo esityksessä, jossa tähän kiinnitin huomiota. Todella mielenkiintoista nähdä mitä rooleja Lopperin tulevaisuudessa vielä on.

Miro Lopperi. Kuva: Tommi Mattila

Kansallisteatterin sivuilla lukee:

"Samuli Reunasen dramatisoima ja ohjaama Karamazovin veljekset on huuto paremman huomisen puolesta. Se haastaa nykykatsojan pohtimaan, mihin enää uskoa, mitä vielä toivoa, miten uskaltaa rakastaa."

Kun minulta kysyttiin mihin minä uskon, niin havaitsin olevani kuitenkin ymmälläni. Pitääkö minun uskoa johonkin? Miksen voi toimia oikein vain järkeni perusteella? Ja miksi enää, tai vielä? Onko uskon parasta ennen -päiväys jo niin hiipumassa, että kysymys on jäämässä turhaksi? Ehkä olisi hyvä, että kysymys olisi turha? Ehkä ihmisen tulisi viimein uskoa itseensä ja ottaa vastuu omista päätöksistään ja se olisi hinta paremmalle huomiselle tahallisen, uskon seurauksena tulevan tekopyhyyden ja valinnaisen sokeuden sijasta? Joka tapauksessa tämä oli todella hyvää teatteria niin sen luomien kysymysten suhteen kuin myös lavalla esiintyneiden lahjakkuuksien suhteen.

Hannu-Pekka Björkman. Kuva: Tommi Mattila

Lisätietoa esityksestä löytyy Kansallisteatterin sivuilta täällä. Esitys nähdään pienellä näyttämöllä ja melkein kolmen ja puolen tunnin kestoa tuskin huomaa. Jos haluaa esityksestä vielä enemmän irti, niin kannattaa lukea Hannu-Pekka Björkmanin essee Dostojevskista täällä.



RooleissaHannu-Pekka Björkman, Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi (TeaK), Petri Manninen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Seela Sella, Diana Tenkorang (TeaK), Juho Uusitalo (TeaK) ja Maruska VeronaMuusikkoIiro Ollila / Topi KorhonenOhjaus ja dramatisointiSamuli ReunanenSuomennosMartti AnhavaDramaturgiAina BergrothLavastus ja pukusuunnitteluKaisa RasilaMusiikki ja äänisuunnitteluIiro OllilaValosuunnitteluVille ToikkaVideosuunnitteluPyry HyttinenKoreografiaLiisa RisuNaamioinnin suunnitteluHeikki Nylund

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.